SEURAKUNTASANOMAT

9 www.salonseurakunta.fi Tavallinen on hyvää Anu Venho (ent. Laurila) ja Ann-Mari Pien- salo (o.s. Venho) ovat yhtä mieltä siitä, että ainakaan ankaria heidän vanhempansa eivät olleet. Tyttärentyttärille ei ollut ankara edes Leilan isä, Ann-Mari Piensalo huomauttaa. Tyttärien mielestä vanhemmat olivat ”semmoiset ihan tavalliset ja hyvät”. Mitä se sitten tarkoittaa? – Ei minulle ainakaan jäänyt semmois- ta mielikuvaa, että olisitte aina olleet töis- sä, sanoo Ann-Mari Piensalo vanhempiinsa katsoen. – Tehdään kotona ruokaa ja syödään yh- dessä, täydentää Anu Venho esimerkkinä tavalliseen ja hyvään kuuluvasta. – Sitä toi- voisi nykyajankin perheille. Tyttöjen ystävätkin tulivat Venhoille mielellään, ja sinne sai aina tulla. Viisikon ja kolmikon äidit Anu Venho seurasi vanhempiensa jälkiä, mitä tulee perheen perustamisikään: hän oli 21-vuotias Inan syntyessä. Kaikkiaan tyttäriä kertyi viisi, vanhimmalla ja nuo- rimmalla on ikäeroa kuusitoista vuotta. Kuten arvata saattaa, kotona oli melkoi- nen vilske, vaikka kaikki tytöt eivät olleet pieniä yhtaikaa. – Aikamoista perushuoltoa se oli – ruo- anlaittoa, siivousta, pyykkivuoria, Anu Ven- ho kuvaa viisilapsisen perheen arkea. Hätkähdyttävän nopeasti se aika on ohi. – Vuosikaudet kävin alakoulun kevätjuh- lissa, kunnes ne loppuivat. Tänä keväänä ovat vuorossa viimeisetkin ylioppilasjuhlat, Anu Venho kuvaa havahtumistaan ajan ku- lumiseen. Ann-Mari Piensalon tie äidiksi oli pidempi kuin sisarella. – Minulla oli semmoinen vaihe, että ei ollut ollenkaan hinkua perheen perustami- seen. Mieli muuttui, kun tutustuin Mattiin . Piensaloilla on kolme lasta. Oman haas- teensa vanhemmuuteen on tuonut se, että keskimmäisellä lapsista on kehitysvamma. Hänen hoitamisensa oli tavallista vaati- vampaa, ja huoli hänen selviytymisestään tietysti suuri. Pojalla ei onneksi ole ollut mi- tään oheissairauksia, ja niinpä hän on osoit- tautunut huumorintajuiseksi, kiltiksi ja kai- kin puolin ihanaksi lapseksi. Hupsista – kaksoset! Ina Laurila, Anu Venhon vanhin tytär, on tä- tinsä ja kummitätinsä Ann-Marin linjoilla niin lastensaanti-iän kuin ammatinkin suhteen: molemmat ovat erityisluokanopettajia. Vuonna 2017 Suomessa kerrottiin syn- tyneen vähemmän lapsia kuin kertaakaan 2000-luvulla siihen mennessä. Ina saattoi kehaista hoitaneensa oman osuutensa jo 5. tammikuuta, kun kaksoset Aaro ja Vil- jo syntyivät. Tieto kaksosten tulosta hätkähdytti het- keksi, Ina Laurila myöntää, ja ajatukseen tottumiseen meni jonkin aikaa. Jännitystä riitti oikeastaan koko raskausajaksi. – Semmoistakin tuli pelättyä, että jos sil- le toiselle tapahtuu jotain. Olin jo rakastu- nut molempiin heitä odottaessani. Vaikka Ina oli sisarussarjan vanhimpana tottunut pienten hoivaamiseen, yllätyksiä tuli silti: – Vauvojen ruokinta oli paljon vaikeam- paa kuin olin kuvitellut. Oli hätä siitä, saa- vatko he ruokaa tarpeeksi. Meni aina puolitoista tuntia, ennen kuin molemmat oli syötetty rinta- ja lisämai- dolla ja vaipat vaihdettu. Pitäisikö vauvat myös punnita ennen ja jälkeen syömisen, kuten sairaalassa oli tehty? Ei todellakaan tarvinnut, ja Ina haluaisikin sanoa silloiselle itselleen ja niille, jotka nyt vauvojaan ruok- kivat: Ota ihan rennosti, kyllä ne kasvaa! Jokainen ottaa paikkansa Olipa lapsia yksi, kaksi tai viisi, miten heihin osaa suhtautua tasapuolisesti? – Muistan kyllä tuota miettineeni, Ann-Mari Piensalo sanoo, – mutta kyllä se vaan luonnostaan tulee. Jokainen on niin omanlaisensa, ettei heitä voi vertailla. Jo- kainen on ottanut oman paikkansa. Anu Venho on samaa mieltä. Yksimieli- syys vallitsee myös siitä, että kummassakin perheessä voimakasluonteiset nuorimmai- set ovat eniten koetelleet vanhempiaan. Ehkä nuorimpien on pakko olla sellaisia pär- jätäkseen, äidit miettivät. Opettajana näkee monenlaista vanhemmuutta Tästä suvusta ei äitien ja isoäitien tukea puutu, mutta toisinkin voisi olla: – Jos on nuoret vanhemmat vieraalla paikkakunnalla ilman tukiverkostoa, voi ol- la rankkaa, Ina Laurila sanoo. – Aika vähän on julkista tukea saatavissa. Ina ja Ann-Mari näkevät vanhemmuuden haasteita myös työssään. – Todella paljon on muuttunut siitä kun aloitin työt 1991, Ann-Mari Piensalo sanoo. – On paljon lapsia, joiden vanhemmat ei- vät osaa olla vanhempia. Annetaan liikaa periksi, kun ei rohjeta asettaa rajoja. – Ennemmin vänkytetään opettajan kanssa kuin pannaan lapsi järjestykseen. Liika individualismi on pahasta, sillä olisi tärkeää oppia toimimaan ryhmässä. Ina Laurila nostaa esiin sinnikkyyden katoamisen: Lapset antavat liian helpos- ti periksi, jos jokin ei heti onnistu, ja van- hemmat taas antavat liian helposti periksi lapsille, koska eivät halua aiheuttaa näille pahaa mieltä. – Läsnäolo on tärkeintä, siitä tulee lapsel- le semmoinen kokemus, että hän on tärkeä, Anu Venho puolestaan painottaa. Tylsässä on turva Äitinä ja isänä oleminen on etuoikeus ja suuri ilonaihe. Välillä se kuitenkin myös väsyttää ja ärsyttää. Ann-Mari Piensalo muistaa väsyttävänä sen, että keskimmäinen lapsi oli pienenä ”tosi vahdittava”. – Minua taas uuvutti se, kun jokainen päivä oli sitä samaa aamupalaa ja ruokaa ja pyykinpesua, Anu Venho sanoo. – Minulla oli varmaan ihan sama. Ei sii- tä jaksa inspiroitua joka päivä uudestaan, myöntää Ina Laurilakin. Hänelle arjesta tu- li tavallaan helpompaa, kun pojat menivät hoitoon ja hän itse palasi työhön. Rutiini muutti muotoaan. Yhteisesti todetaan kuitenkin, että tylsä arkirutiini on toisaalta myös turva, niin lap- selle kuin vanhemmalle. Isosti iloa Entä ilonhetket ja kohokohdat vanhem- muuden taipaleella? Millaisia ne ovat? – Kun itse olin ainoa lapsi, niin on kiva kun on tullut näin paljon elämää ympäril- le, Leila Venho aloittaa. – Ja mummina ei ole vastuussa mistään, hän lisää, mutta tyttäret protestoivat ja väittävät äitinsä ottaneen vastuuta isoäi- dinkin roolissa. Pasi Venholle iso ilonaihe on siinä, että hän on päässyt seuraamaan pienten tyt- tärentyttärenpoikien elämää ja kasvua tii- viimmin kuin omien lasten aikoinaan. Hän odottelee heistä nyt kalakavereita mökille Vilikkalaan. – Iloa ja onnea on ylipäänsä se, että on saanut heidät kolme, se kun ei käynyt mitenkään helposti ja itsestään selvästi, Ann-Mari Piensalo miettii. Onnenhetkinä hänelle tulevat mieleen myös rippijuhlat, vanhojentanssit ja esi- koisen onnistumiset soittoharrastukses- saan.Anu Venhoa on ilahduttanut nähdä, että lapset löytävät paikkansa ja oman alansa. – Ja kiva niitä on katsoa nyt kun ovat aikuisia, hän miettii viiden katrastaan. Kolmivuotiaiden äidille tuo iloa jo pelk- kä lasten kehityksen seuraaminen: – Puheen kehitys on tuossa iässä ihan huikeaa, Ina Laurila sanoo. Ja millainen muisti voi noin pienillä jo olla, se hämmästyttää äitiä tämän tästä. Ehkä he muistavat myös tämän ajan, jol- loin heillä oli lähipiiriä näin monen suku- polven verran. Pasi Venho keinuttaa lapsenlapsenlapsiaan Viljoa ja Aaroa. Kaksosista Viljo kuuluu olevan aivan kuin isänsä Ilkka Härmälä, Aarossa taas on hämmästyttävän paljon sa- maa näköä kuin Pasissa saman ikäisenä. Isoisoäiti Leila Venho iloitsee siitä, että lasten ja heidän lastensa myötä ympärille on tullut niin paljon elämää, kun hänellä itsellään ei ollut sisaruksia.