SEURAKUNTASANOMAT

2 3/2021 Pääkirjoitus TIMO VIITANEN O nko Raamatussa yhtään sa- lapoliisikertomusta? Vastaus voi riippua siitä, minkä katso- taan kuuluvan Raamattuun. Kaikkein parhaat dekkarinovellit löytyvät nimittäin Danielin kirjan kreikankielises- tä tekstistä, joka poikkeaa siitä seemiläi- sestä tekstimuodosta, jonka mukaan mei- dän kirkkoraamattuumme on Danielin kirja käännetty. Parhaissa suomalaisissa raa- matunlaitoksissa nämä jännittävät tari- nat ovat kyllä mukana, yleensä ns. apokry- fikirjojen (eli deuterokanonisten kirjojen; ks. sivu 14) joukossa, ”lisäyksinä” Danielin kirjaan. Vilkaisepa, löytyvätkö omasta Raa- matustasi! Ehkä tunnetuin näistä tarinoista on ker- tomus Susannasta, jonka C. M. Bellman on ruotsalais-suomalaisessa kulttuuripiiris- sä ikuistanut ”Babylonin Sannana”. Kaunis Susanna asuu puolisoineen Babylonissa. Kaksi moraalitonta kansanvanhinta yrit- tää jatkuvasti etsiä tekosyitä viettää aikaa Susannan seurassa. Lopulta he yrittävät kömpelösti vietellä Susannan, ja kun se ei onnistu, syyttävät tätä koko yhteisön edes- sä ja väittävät nähneensä hänet nuoren ra- kastajan seurassa. Kahden todistajan sana riittäisi kuolemantuomioon. Oikeusmurhan estää vain nuori Daniel, joka ovelasti narut- taa kelvottomat kansanvanhimmat todis- tamaan keskenään ristiriitaisesti ja näin paljastaa miesten pahuuden koko kansalle, jonka raivo kohdistuu nyt näihin kahteen viatonta naista syyttäneeseen kelvotto- maan. Miehet eivät poistu paikalta elävinä. Toisen tarinan alussa Babylonin kuningas kerskailee Danielille oman jumalansa mah- tavuudella. Daniel ilmoittaa pitävänsä tätä jumalaa keinotekoisena ja muutenkin epä- jumalana, mutta kuningas ei anna periksi: eikö muka suuri jumala syö ja juo sille kan- netut uhrit? Daniel on toista mieltä ja lyö vetoa: jos hän voi todistaa olevansa oikeas- sa, rangaistakoon epäjumalan pappeja, ja jos ei, rangaistakoon häntä itseään. Daniel käy salaa sirottelemassa tuhkaa temppelin lattialle ja pyytää sitten kuningasta lukit- semaan ja sinetöimään oven. Yöllä epäju- malan palvelijat menevät salakäytävää pit- kin temppeliin ja nauttivat tapansa mukaan jumalalleen tuodut uhrit. Aamulla kuningas käskee avata temppelisalin oven ja toteaa uhrien hävinneen. Hän puhkeaa heti ylis- Babylonin Sanna eli Deuterokanoninen dekkari tämään jumalansa suuruutta, mutta Daniel ehtii estää häntä astumasta temppeliin ja osoittaa sitten lattian tuhkaan jääneitä ja- lanjälkiä. Lukija arvannee lopun. Sopiiko dekkari Raamattuun? Täytyy muistaa, että näiden tarinoiden sijoittumi- nen varsinaisen protestanttisen Raamatun ulkopuolelle ei johdu niiden ”dekkariudes- ta”. Niiden kevyesti viihteellinen tyyli ei liioin ole este: verrattakoon sitä vaikka Joo- nan kirjaan, joka on melkoinen seikkailuker- tomus sekin. Isä Brownin isä G. K. Chester- ton kirjoitti dekkareita, koska ne vaikuttivat hänestä viimeiseltä kirjallisuudenlajilta, jos- sa saattoi vielä käsitellä suuria ja tärkei- tä elämänkysymyksiä. Tämä piirre on ha- vaittavissa nykypäivänäkin: dekkari reagoi yleensä ensimmäisenä yhteiskunnan muu- toksiin ja uusiin ilmiöihin. Ja dekkareitahan me kaikki luemme – joka haluaa viestinsä tulevan luetuksi, kirjoittakoon siis dekkarin! Hyviä lukuhetkiä (myös) Raamatun pa- rissa! Kirjoittaja on entinen kirjastovirkailija. K un sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohah- dus, kuin olisi käynyt raju tuu- lenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jos- sa he olivat. He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat it- se kunkin päälle. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä, mitä Henki antoi heille puhuttavaksi. (Ap.t. 2:1–2). Viime sunnuntai oli helluntaipäivä, jota myös kirkon syntymäpäiväksi kutsutaan. Näin korona-aikaan, vaikka ehkä jo (toivot- tavasti) sen jälkimainingeissa, tuntuu, että monet juhla-ajat menevät ohi vähän niin kuin huomaamatta. Vaikka itse kirkkovuoden juhlaan ei omassa elämänrytmissä kuuluisikaan mi- tään erityistä kirkollista toimeliaisuutta, rytmittävät nuo ajat silti usein ihmisen elämää. Helluntain tietämillä alkaa useim- miten mökkeilykausi. Ehkä kevään ensim- mäiset piknik-kokoontumiset puistoissa, tai muuta yhdessä olemista ja puuhastelua. Kun elämä on kontakteiltaan rajoitettua, eikä erilaisia tapahtumiakaan voi rajoitus- ten vuoksi järjestää, on ikään kuin elämä muuttuisi jossakin määrin yksiulotteiseksi. Seurakunnankin toiminnasta jäi nyt ainakin torimessu jälleen järjestämättä; yksi kevään merkki sekin. Korona-ajasta voi nähdäkseni tehdä ai- nakin sen johtopäätöksen, että mieli kai- paa elämään erilaisia ulottuvuuksia. Vaik- ka käsitys kirkkovuodesta ja sen eri juhlien merkityksistä ehkä olisikin hämärtymässä, on oikein, että kalenterissamme pidetään kiinni vuosittaisista erityisistä ajanjaksois- ta, myös arkipyhistä. Kaikki ei voi määräy- tyä tarkoituksenmukaisuuden perusteella, vaan mieli kaipaa vaihtelua, arkea ja juhlaa, maallista ja pyhää, yksinäisyyttä ja yhtei- söllisyyttä, ja näiden limittymistä toisiinsa. Jo vuonna 1964 filosofi Herbert Marcuse kirjoitti teoksen ”Yksiulotteinen ihminen”, jossa hän varoitti mukautumasta massa- tiedotuksen vangiksi. Hänen mukaansa ny- kyaikaiseksi mielletty teollisuusyhteiskunta tuottaa ihmisille keinotekoisia tarpeita, joi- den tyydyttäminen johtaa kritiikittömyy- teen ja näköalattomuuteen ja viimein te- kee yksiulotteisen ihmisen. Siksi tarvitaan moniulotteisuutta, joka mahdollistaa kriittisen suhtautumisen ym- päröivään todellisuuteen. Arki tarvitsee py- hän vastavuoroisuutta. Alussa siteeraamassani Raamatun koh- dassa limittyvät erikoisella tavalla toisiinsa toisaalta eriytyminen, toisaalta yhteisyys. Kertomus nostaa esille kysymyksen ihmis- ten mahdollisuudesta yhteyteen, silloinkin kun näyttää siltä, että kieli erottaa ja tekee toisen ihmisen ymmärtämisen mahdotto- maksi. Jatkaakseni filosofien siteeraamista, muuan Ludwig Wittgenstein totesi, että kielemme rajat ovat maailmamme rajat. Tarkoittamatta ottaa kantaa kysymykseen Jumalasta hän kuitenkin korosti kielen ra- jojen merkitystä toteamalla vielä, että jos Jumala näkisi ihmisten pään sisään heidän keskustellessaan Jumalasta, Hän ei ymmär- täisi kenestä ihmiset puhuvat. Ei siis ihme, jos meillä ihmisillä on joskus vaikeuksia ymmärtää toisiamme, varsinkin jos hyvää tahtoa puuttuu. Onneksi helluntai kertookin siitä, että ihmisten yhteys ei perustu inhimillisiin te- kijöihin, vaan ykseys on Hengen yhteyttä, jossa kirkon ykseys perustuu siihen, että Kristus on yksi. Kun tämä muistetaan, ei- vät meidän pienet inhimilliset eroavaisuu- temme nyt niin kovin vaarallisia ole, kirkos- sakaan. Toivotan kaunista kevättä ja kesää teil- le kaikille, Timo Hukka kirkkoherra Arjesta ja pyhästä PIXABAY CLIPART