2 4/2023 Syksy on eriskummallista aikaa. Kevääseen liittyy luonnon herääminen ja uuden elämän syntymisen odotus. Silti kevättalvi ei ole usein kovinkaan kaunista aikaa. Hiekkaiset lumikinokset sulavat ja katupöly täyttää hengitystiehyet. Ihmismieli kuitenkin virittyy valon lisääntymiseen ja luonnon uuteen heräämiseen. On jonkinlainen uuden odotuksen jännitys. Syksyllä sen sijaan useimmiten ajatukset palaavat menneeseen, liian lyhyeksi jääneeseen kesään. Otsikon mukaisessa ranskalaisessa tutussa, kaiketi Olavi Virran tutuimmaksi tekemässä laulussakin, käännetään alakuloiset ajatukset ja muistot menneeseen kesään: ”Toivoisin sinunkin muistelevan, päiviä kesämme kaunehimman.” Ja kuitenkin, on aika värikylläisyyden. On aika sadonkorjuun. Vain kuolleet lehdet luovat ympäristön värikylläisen luonnon. Torilla myydään sieniä, metsästyskausi on alkanut. Viljat puidaan ja puutarhan satoa säilötään ja pakastetaan. Nyt on aika nauttia siitä sadosta, jonka valoisa, ohi kiitänyt kesä on tuottanut. Onko niin, että ihmismieli tulkitsee vuodenkiertoa omien tuntemustensa kautta, vai ovatko ihmismielen tuntemukset vuodenkierron aikaansaamia? Oli miten oli, nyt on värien, tuoreen sadon ja luonnon suoman yltäkylläisyyden aika. On siis ihmismielen luovuuden, ajatusten lennon ja värisävyjen pensselinvetojen aika. Niinpä tässäkin lehdessä palataan osaltaan vanhaan kirkolliseen perinteeseen, sadonkorjuun aikaan. Hyötykasvien viljelyn edistäminen on ollut oleellinen osa seurakuntien tehtävää vuosisatojen ajan. Tämä perinne on painunut unholaan kuin menneen kesämme päivät, kaunehimmat. Tällä kertaa kerrotaan valkosipulien viljelystä ja tulevasta aiheeseen liittyvästä tapahtumasta. Tämä on perinne, jonka soisi elpyvän. Varmasti seurakuntalaisista löytyy harrasteviljelijöitä, jotka voivat tulevaisuudessa jakaa osaamistaan ja kokemuksiaan yhteiseksi hyväksi. Ajatukseni liittyvät tänään, maanantaisena iltana Salon uuteen sairaalarakennukseen, yhtä lailla kuin seurakuntamme paljon ihastusta herättäneeseen, uuteen seurakuntataloon. Sain päivällä kuulla Varhan kattavan esityksen uuden sairaalarakennuksen tämän hetken vaiheista ja projektin toteutumisesta. Kiitollisuudella olemme seurakunnassa nähneet, kuinka uudisrakennuksessa on huomioitu kappelin merkitys. Siihenkin liittyen on lehdessä valotettu kappelin tekstiilien värimaailmaa toivon värein. Samaisissa värimaailman aatoksissa mieli risteilee, kun olemme haasteellisen tehtävän edessä etsimässä uuteen seurakuntataloon taiteen tuomaa ilmiasua ja ilmaisua. Syksy on värien ja mielenlennon aikaa. Hyvää syksyä Timo Hukka, kirkkoherra Pääkirjoitus Kuolleet lehdet TIMO VIITANEN “Sielusta” tai “sieluista” puhuminen ei ehkä ole ihan trendikästä, ei edes kristittyjen keskuudessa. Kukaan ei oikein tunnu tietävän, mimmoinen otus se sielu oikein olisi, jos olisi ollakseen – vaikka tuskin onkaan. Kaukana – ehkei ajallisesti, mutta mielikuvissa kuitenkin – ovat ne ajat, jolloin tuumittiin, että jos ihmisen punnitsee ennen kuolemaa ja heti kuoleman tapahduttua, lukemien erosta voi kenties päätellä, paljonko sielu painaa. On helpompi sitoutua materialismiin ja todeta, että tietoisuus, sellaisena kuin me sen tunnemme, vaatii poikkeuksetta aineellisen alustan. Ehkä vaatiikin. Mutta koetetaanpa hetken verran toista lähestymistapaa. Sitä on esitellyt ainakin amerikkalainen katolinen teologi Terrence Klein, jonka ajatuksia seuraavassa seurailen. Se kuuluu jokseenkin näin: tarinasi on sielusi. Ensi alkuun ajatus tuntuu oudolta. Olemme tottuneet siihen, että mielikuvissamme sielu on jonkinlainen klöntti, aineellinen tai aineeton klöntti, mutta olio kumminkin. Tarina ei ole olio. Jos elämäni on pelkkä tarina, miten on sen olemassaolon laita? Olenko olemassa? Luultavasti olen. Ainakin sen verran kuin tähänkin asti. Sillä siitähän tarinani juuri kertoo: siitä, millainen minä olen. Se joku, jolla on minun nimeni. Se joku, joka on matkan varrella tehnyt fiksuja, mutta myös vähemmän fiksuja asioita. Joistain niistä se joku on oppinut, ehkä paljonkin; toisten asioiden kanssa työ on kesken, ehkei oikein alussakaan. Se joku, joka kaipaa armoa ja rakkautta, tajusipa sen tai ei. Se joku, joka toivoo saavansa syntinsä anteeksi; se joku, joka haluaisi ehkä aloittaa tarinan uudestaan, tällä kertaa hieman toisin. Tarina muodostuu tämmöisistä aineksista. Joku sen aina kertoo, mutta kerronnalla on rajansa: elämä itse, sellaisena kuin se tapahtuu, pitää huolen siitä, että tarina ei lähde rönsyilemään holtittomasti eikä muutu todellisuudesta irralliseksi kaunokirjallisuudeksi. Tarina kertoo minusta, mutta myös ihmisistä ympärilläni, ehkäpä Jumalastakin. Se kertoo siitä, mitä tein ja mitä jätin tekemättä. Se kertoo ehkä siitäkin, miksi toimin näin tai noin. Toivottavasti se saa kertoa myös siitä, miten onnettomallakin tarinalla voi olla onnellinen loppu. Uuden testamentin viimeinen kirja, Ilmestyskirja, kertoo Karitsan, siis Jeesuksen, käsissään pitelemästä Elämän kirjasta. Ihmisen elämän päämäärä on muodostaa sellainen tarina, joka voidaan kirjoittaa siihen kirjaan. Vasta siinä se on luettavissa oikeassa asiayhteydessään. Vasta siinä yhteydessä se on mahdollista ymmärtää oikein: niin kuin Jumala sen ymmärtää. Oletko valmis kuulemaan oman tarinasi siten, kuin Jumala sen sinulle haluaa kertoa? Mikä kumman sielu? MARTTI SANTAKARI
RkJQdWJsaXNoZXIy MjkzNDM=