2 2/2024 ”Jo joutui armas aika…” Tutut suvivirren sävelet raikuvat jälleen, kun kouluissa vietetään joko kevätkirkkoja tai kevätjuhlia tai molempia. Samalla on tietysti käyty jokavuotista keskustelua ohjelmien sopivuudesta kouluihin. Ainahan kriitikoita löytyy. Onneksi tuorein nuorisobarometri osoittaa, että valtaosa nuorista suhtautuu joko neutraalin suvaitsevaisesti tai hyvinkin myönteisesti uskonnollisten tunnusten esiintymiseen koulumaailmassa. Oli miten oli tuon sopivuuden kanssa, joka tapauksessa suvivirren raikkaat sävelet herättävät monenkin mielessä hauskat tunnelmat kesän alkamisesta monine sellaisine rientoineen, jotka kuuluvat Suomen kauniiseen, mutta turhan lyhyeen suveen. Seurakunnassa eletään kesällä varsin poikkeavaa aikaa, kun vertaamme sitä talven toimintoihin. Leirikausi on parhaimmillaan. Leiritoimintaan panostetaankin seurakunnassa mittavasti. Leirikeskukset ovat myös saunojien ja järveen tai mereen pulahtavien iloisessa käytössä. Kesä herättää suomalaisissa erityistä valoisuutta ja yhdessä olemisen ja tekemisen riemua. Ei ole sattumaa, että kesämielen herättäjänä on juuri reippaan suvivirren sävel ja sanat. Seurakunnassa on tullut jo perinteeksi järjestää kesäkonserttien sarja, joka on saanut vahvan ja vakiintuneen sijan seurakuntalaisten keskuudessa odotettuna kesäisten sunnuntai-iltojen ohjelmanumerona. Tuskinpa mikään muu toiminta on saanut vuosien mittaan seurakuntalaisia näin aktiivisesti tutustumaan seurakunnan lukuisiin kirkkoihin ja samalla kokemaan ja nauttimaan suuren seurakunnan mahdollisuuksista. Konserttisarja saikin arvoisensa kesän aloituksen Uskelan kirkossa Salo Chamber kamariorkesterin, Vox Saloensis kamarikuoron ja solistien mittavassa konsertissa. Tällaiset tapahtumat ovat omiaan nostamaan Salon kaupungin ns. ”spirittiä”, ei vain aktiivisena urheilukaupunkina, vaan myös kulttuurisen hengenviljelyn kaupunkina. Kesä suo myös aivan erityisellä tavalla mahdollisuuksia järjestää poikkeuksellista jumalanpalveluselämää. Erilaiset luontokirkot, yhteislaulutilaisuudet, konfirmaatiomessuista puhumattakaan, saavat selvästi liikkeelle niitäkin seurakuntalaisia, jotka kokevat osallistumisen talvisiin sunnuntaiaamujen messuihin syystä tai toisesta haasteelliseksi. Näistäkin toimista voit lukea käsilläsi olevasta lehdestä ja varmasti löytää sieltä osallistumisen mahdollisuuksia. Kaunista ja sopivan lämpöistä kesää toivottaen, Timo Hukka kirkkoherra Pääkirjoitus TIMO VIITANEN Eräänä sumuisena päivänä helmi-maaliskuun vaihteessa katselin Salon seurakuntatalolta Uskelan kirkon suuntaan. Kirkko on korkealla mäellä ja näkyy, kuten salolaiset tietävät, erittäin hyvin. Paitsi tarpeeksi sumuisena päivänä: ei näkynyt, ei pienintäkään hahmotusta harmauden seassa. Iso kivirakennus oli muuttunut näkymättömäksi. Luterilaisessa kielenkäytössä puhutaan “näkyvästä” ja “näkymättömästä” kirkosta. Kysymys ei ole meteorologiasta eikä optiikasta, vaan teologiasta. Miksi näin? Varhainen luterilaisuus joutui puolustuskannalle kirkkokysymyksen kanssa. Missä – kysyivät vastustajat – teidän kirkkonne oli, ennen kuin teidän Lutherinne keksi sen? Vastustajilla oli osoittaa näkyvä organisaatio, “näkyvä kirkko”, jonka juuret ulottuivat apostoliseen aikaan saakka. Mitä luterilaisuus, tai yleisemminkin reformaation kirkko, saattoi vastata haasteeseen? Reformaation vastaus oli “näkymätön kirkko”. Kirkon jatkuvuus – näin reformaation puolestapuhujat esittivät – ei ole organisaation, vaan opin jatkuvuutta. Todellinen kirkon jäsenyys on hengellistä, ei hallinnollista. Taivaan Isää rukoillaan “hengessä ja totuudessa”, niin kuin Jeesus sanoi. Ajatus kuulostaa hyvältä. Se käy yksiin oman aikamme aitouden ja autenttisuuden vaatimusten kanssa. Ja kuulostaahan se vähän siltä, mitä Jeesus seuraajiltaan edellytti: todellista sydämen pohjasta kumpuavaa halua kääntyä Jumalan puoleen. Sittemmin tätä ajatusta on kuitenkin monesti kehitetty suuntaan, joka ei olisi Lutheria ihmeemmin ilahduttanut. Luther nimittäin ei koskaan ollut kiinnostunut kirkosta, joka ei ilmene oikein millään näkyvällä tavalla. Kirkko on ja toimii ulkoisessa, konkreettisessa todellisuudessa, konkreettisena ihmisyhteisönä. Kirkko näkyy konkreettisina ihmisinä, jotka julistavat evankeliumia. Kirkko näkyy kemiallisesti todellisena vetenä, jolla lapsia ja aikuisia kastetaan. Kirkko näkyy ja tuntuu olemassa olevana ruokana ja juomana, joka välittää meille fyysisenä todellisuutena toisen fyysisen todellisuuden: kidutetun ja tapetun ihmisen, poliittisen vangin – ja Jumalan. Ja se opillinen jatkuvuus, siitäkin muuten huolehtivat ihan oikeat, elävät ihmiset. Jumalan Henki saapuu ihmisiin ja aineelliseen maailmaan ja toimii niissä eikä koe sitä ongelmaksi. Seuraavan kerran, kun tulet kirkkoon (siihen näkyvään rakennukseen), ota (näkyvä) kroppasi mukaan. Sekin on tervetullut. Näkymätön kirkko MARTTI SANTAKARI
RkJQdWJsaXNoZXIy MjkzNDM=