www.salonseurakunta.fi 9 Runon sinisiivestä (aiempana tekstissä) Ari Törmä on tehnyt ”yöharjoituksena” runokurssilla. Aiheena oli lempieläin, ja Ari kirjoitti lempiperhosestaan. Lähtökohtana olivat haikeat tunnelmat ja sinisen perhosen näkeminen melontaretkellä. Myöhemmin kesällä tapahtui jotain, mikä antoi runolle uuden merkityksen. Nyt runo on Arille kirjan tärkeimpiä. Ari kertoo: – Kirjoitin runon sinisiivestä keväällä 2020 ja sävelsin sen myös. Juhannuksen aikoihin isäni, silloin 91-vuotias, joutui vuodeosastolle ja hänen tilansa heikkeni. Kun veljeni tuli isää katsomaan, pidin itse ”vapaapäivän” ja lähdin metsäretkelle kameran kanssa. Luonto oli hiljainen, eikä vastaan tullut kuuden tunnin aikana mitään erityisempää eläintä, saati ihmistä. – Kun lähdin palaamaan autolle, niin vastaani keskellä kuusimetsää liihotteli sinisiipi. Yllätyksekseni se laskeutui eteeni kalliolle niin, että sain siitä valokuvan suoraan sen yläpuolelta. Mietin, oliko isäni päässyt perille. – Tuntui oudolta törmätä sinisiipeen sellaisessa maastossa, ja vielä oudompaa oli se, että heti kuvan otettuani perhonen nousi siivilleen ja lensi satoja metrejä edelläni autolle päin. – Kun pääsin autolle, puhelimeni soi, enkä ollut varsinaisesti yllättynyt, kun äitini kertoi isän kuolleen ”noin vartti sitten”. Kameran tiedoista havaitsin ottaneeni kuvan sinisiivestä 16 minuuttia aiemmin. mutta ammatiksi tuli kemia. Nyt Arin johdossa ovat Tyks-laboratorioiden ATKasiat. Siinä ympäristössä luovuus on monimutkaisten ratkaisujen etsimistä mitä erilaisimpiin ongelmiin. Kemia ei ole niin eksaktia kuin tietämätön voisi luulla: – Yksi plus yksi on kaksi vain täysin steriilissä ympäristössä, ei siellä, missä on kysymys ihmisistä ja taudinaiheuttajista tai lääkkeiden vaikutuksesta, Ari selventää. Musiikkiharrastus kuitenkin jatkui ja syveni. Jo ensimmäisessä kuorossaan Ari sai sovittaakseen kuorokilpailun kappaleet, ja vuosi sitten syksyllä hän piti omien 60-vuotisjuhliensa yhteydessä sävellyskonsertin, jossa hän lauloi omia laulujaan. Laulut puhuivat luonnosta, eikä niitä olisi syntynyt, jos ne olisi pitänyt säveltää jonkun muun runoihin. – Silloin niissä en puhuisi minä, vaan se toinen runoilija. Siitä sitten vain luomaan omia runoja? Tarvittiin pari ihmettä… Oman sisimmän esiin tuominen ei ollut Arille luontaista. Hän kertoo olevansa vähän erakkoluonne. – Monivuotinen koulukiusaaminen opetti minut suojautumaan ihmisiltä ja tekemään asiat niin, ettei niihin jäisi pilkan sijaa. Ihme oli, että ihmispelko helpottui aikanaan niin suurelta osin. – Koin selvästi, että siinä oli rukouksella osansa. – Olin myös varma, etten pysty luovaan kirjoittamiseen. Koulussakin kirjoitin aina asia-aineita. Maijan houkuttelemana Ari kuitenkin ilmoittautui Vivamon runokurssille tietämättä oikeastaan, mitä olisi edessä. Kurssin teemana sattui olemaan luonto. Ja käsiteltävinä olisivat lyhyet japanilaisperäiset tanka- ja haikurunot, joiden ideana on muodostaa kuvia. Ohjaajina oli tunnettuja nimiä, kuten Anna-Mari Kaskinen, Tytti Issakainen ja Pia Perkiö. – Löysin itsestäni tiivistämisen lahjan. Ei ollutkaan niin tavallista, että pystyy sanomaan asioita lyhyesti. – Ensimmäisiä runojani oli tämä haiku: ”Sorsilla pesä on peittynyt untuviin, muut vielä munii.” Ehkä se kertoo Arin kyvystä saada aikaan asioita? Myös riimit ja rytmit ovat rakkaita: ”Vaipuneena mietteisiini istuin kalliolla. Meren äänet rantaan kiiri, yksin tahdoin olla. Sydäntäni suru riipi, kipu kaivatusta. Lensi siihen sinisiipi tuoden lohdutusta. Suru suli kyyneliini, sinisiivet heijaa, vastannut ei puheisiini, kuunteli vain hiljaa. Unelmiini, sinisiipi, illan tullen lennä. Salatuimpiin haaveisiini luvan annan mennä. Näytä tietä, sinisiipi, voitko harhaan viedä? Mieleni on tuuliviiri, enkä suuntaa tiedä. Aamun tullen, sinisiipi, lennä, olet vapaa. Toivo sydämeeni hiipi suruverhon takaa.” Kuvat vain kuvia? – Muille kuin minulle kirjan kuvat ovat vain kuvia, mutta itse tiedän, mitä olen halunnut välittää. Olen laittanut jokaiseen kuva-runopariin jonkin oman kokemuksen. – Joskus olen etsinyt runooni sopivaa kuvaa, joskus toisin päin. – Toivon, että se, joka on kokenut jotain samaa kuin minä, löytää kirjastani itseään. Kirjassa on kuva naakasta: ”Naurava naakka on hennolle oksalle kohtuuton taakka.” Kuvan lintu ei nauranut, eikä naakka tarkoita naurullaan pahaa, mutta araksi oppinut kuulee helposti pilkkaa itseään kohtaan. Kirjan yksinäinen haikara on kuvattu omassa mökkirannassa silloin, kun sinne ensimmäisen kerran tultiin. Se tuntui kuin lupaukselta. Mutta kuvan parina oleva runo kertoo: ”Haikarakaan ei toimittanut apua lapsettomuuteen.” Lapsettomuushoidoissa oltiin kyllä lähellä onnistumista, Maijalla ja Arilla on muistissa toiveita herättänyt kuva mikroskoopissa nähdystä alkiosta, mutta raskaus ei alkanut. Adoptiojonosta he yhteisestä sopimuksesta päättivät poistua; elämällä tuntui olevan muutakin annettavaa, ja toiset kaipasivat lasta kipeämmin. Jälkeenpäin on huomattu, miten paljon muuta elämässä voi saada aikaan. – Tämä ei ole luontokirja. Olen pannut tähän koko elämäni niin paljaana kuin mahdollista. – Toivon, että kirja löytää niiden käsiin, joille se on tarkoitettu. Juuriltaan varsinaissuomalaiset Ari ja Maija Törmä löysivät tontin Hirsijärven saaresta ja aloittivat mökin rakentamisen syksyllä 2000. Talven aikana nousi mökki, joka hämmästytti keväällä naapurit. Kuvassa taustalla on Arin omista hirsistä muutama vuosi sitten käsityökaluilla veistämä oleskelukatos tontin parhaalla näköalapaikalla. ARI TÖRMÄ Sinisiipi-runolle uusi merkitys RIITTA KOIVISTO
RkJQdWJsaXNoZXIy MjkzNDM=