1/2025 10 TIMO VIITANEN CROTALUS Kun on ollut jotain seurakunnalle ilmoitettavaa, kirkoissa kautta maailman on yleensä soitettu kelloja. Metallisen kellon ääni on selkeä ja kuuluu kauas. Kellot sijoitetaan yleensä kellotorniin tai kellotapuliin, jolloin niiden ensisijainen tehtävä on kuuluttaa sanomaansa kirkkorakennuksen ulkopuolelle. Kelloja soitetaan myös kirkon sisäpuolella. Läntisessä, katolisessa perinteessä kuoriin sijoitetulla kellolla on ilmoitettu messun alkaminen. Sanctus-kellon soitolla on herätelty kirkkokansan tarkkaavaisuutta messun ydinkohdissa, ennen kaikkea Kristuksen omien sanojen – ”Tämä on minun ruumiini; tämä on minun vereni.” – kohdalla. Kellon soitto on muistuttanut, että Kristus on itse todellisesti läsnä ja ansaitsee osanottajien täyden huomion. Kirkon vuodenkiertoon kuuluu kuitenkin myös aika, jolloin kelloja ei soiteta. Se alkaa kiirastorstain messusta ja jatkuu pääsiäisyöhön. Kellot kuuluttavat ilosanomaa; kellot ovat juhlallisia. Siksi niiden sävy ei sovi Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman muistopäiviin. Kellojen asemesta kirkoissa on tänä aikana käytetty crotalusta. Crotalus on yleensä puinen, ja siinä on yleensä kädensija. On olemassa kahta eri tyyppiä: toisessa kahvaan on kiinnitetty puinen vasara, joka crotalusta heilautettaessa lyö puiseen alustaan ja sanoo klops. Toinen tyyppi muistuttaa pikemminkin kotoista jänisräikkää. Kummankaan ääni ei ole komea eikä sointuisa; kumpikaan ei jää kaikumaan, vaan ääni sammuu. Näin se omalta osaltaan kertoo kiirastorstaina alkavasta tiestä kohti Golgataa ja ristinkuolemaa. Siinä tiessä ei ole muuta komeaa ja ylvästä kuin se, että Jeesus suostuu siihen eikä väisty pois. Crotalus on myös kalkkarokäärmeiden tieteellinen nimi. Helistimensä kullakin; kalkkarokäärmeitä ei kuitenkaan käytetä kirkossa. ESIRIPPU Lukija hieraiskoon silmiään, jos haluaa, mutta otsikko ei ole päätynyt väärään juttuun: esirippu kuuluu ihan oikeasti kirkon sisustukseen, tai ainakin joidenkin kirkkojen. Mutta miksi? Jo hyvin varhain kirkoissa oli tapana tavalla tai toisella erottaa alttari, pyhän sakramentin ja Kristuksen läsnäolon paikka, kirkkosalista tavalla tai toisella. Yksi näistä tavoista on suomalaisistakin kirkoista tuttu alttarikaide. Alun perin se lienee ollut varsin yksinkertainen aita, jossa on ehkä ollut veräjä keskellä. Ortodoksisissa kirkoissa tästä aidasta kehittyi nykyisin tuntemamme ikonostaasi: useimmiten siis ikonien kattama täysimittainen seinä, jossa on kolme ovea kirkkosalin ja alttarin välillä. Ovien avaaminen ja sulkeminen näyttää tai piilottaa alttarin kirkkokansan katseilta. Messun toimittajien liikkuminen alttarin ja kirkkosalin välillä saa liturgiassa symbolisia merkityksiä. On kuitenkin kolmaskin tapa. Itämaisissa kirkoissa, siis mm. Armeniassa, Syyriassa ja Egyptissä, alttaria ja kirkkosalia on erottanut toisistaan verho: esirippu. Se vedetään eteen tai pois edestä samaan tapaan kuin teatterisalissa. Toisinaan esirippu peittää koko alttarinpuoleisen seinämän; toisissa kirkoissa se muistuttaa enemmänkin bysanttilaisen tyylin mukaisia keskimmäisiä eli ns. kuninkaanovia. Sen käyttö on samalla tapaa symbolista kuin bysanttilaisessa tyylissä ikonostaasin ovien. Se, mikä on erityisen pyhää, on salaista ja peitetään katseilta. Kirkkokansaa ei suinkaan ajeta pois, vaan esirippu avataan uudestaan. Yhteys ihmisen hengelliseen elämään, jossa Kristuksen läsnäolo toisinaan tuntuu ja toisinaan ei niinkään, on ilmeinen. Lopulta kuitenkin verhot avataan ja sakramentissaan läsnä oleva Kristus saapuu kansansa keskuuteen. JASON VIDRINE, WWW.LITURGICALARTSJOURNAL.COM MYLAPOREDIOCESE.COM EPÄTAVALLISTA ESINEISTÖÄ
RkJQdWJsaXNoZXIy MjkzNDM=