14 2/2025 LÄHETYSTYÖN KENTÄLTÄ MARJA ROIKO Tiina ja Karri Koistinen muuttivat Kreikkaan keväällä 2023. He ovat mukana Kylväjän diasporatyössä eli pakolaistyössä persiankielisten parissa. Tiina on koulutukseltaan fysioterapeutti ja tanssinopettaja, Karri psykiatriaan suuntautunut sairaanhoitaja. Perheeseen kuuluvat lapset Mauno ja Hilma. Koististen työn tavoitteena on vahvistaa kirkkoa persiankielisten parissa yhdessä Kylväjän kansainvälisten kumppanien kanssa. Tiina vastaa pakolaisille suunnatun traumatyön somaattisesta puolesta ja on mukana työpajoissa ohjaamassa kehollisia harjoitteita. Lisäksi hän valmistelee erilaisia tapahtumia. Tällä hetkellä Karrin päätehtävä on huolehtia lapsista ja kodin arjesta. Tämän ohella Karri hoitaa diasporatyön viestinnällisiä tehtäviä. Seuraavassa Tiina jakaa ajatuksia ja kokemuksia lähetystyön arjesta ja merkityksestä Kreikassa. Tavallinen arki Ateenassa Perheemme arki Ateenassa on tavallista lapsiperheen elämää. Aamuisin heräilemme seitsemän aikaan, ja siitä alkavat päivän askareet. Karri ja Hilma vievät Maunon kouluun, ja minä suuntaan omiin töihini. Työpäiväni vaihtelevat toimistolla ja etätöissä, ja välillä työ vie minut erilaisiin paikkoihin muun muassa pakolaisleirien lähistölle. Pyrimme siihen, että illat ovat perheen yhteistä aikaa, jolloin pelaamme lautapelejä tai käymme harrastuksissa. Lapsilla on viikoittain yleisurheilutreenit ja itse käyn tanssitunneilla. Karri harrastaa juoksua. Viikonloppuisin teemme pieniä reissuja, esimerkiksi käymme rannalla, lähivuorilla kävelemässä tai tapaamme ystäviä. Välillä tulee työtehtäviä iltoihin ja viikonloppuihin, mutta minulle on ollut tärkeää oppia rajaamaan työtä, etten kuormittuisi liikaa ja perheelle jäisi aikaa. Mauno käy kansainvälistä koulua, jossa opetuskieli on englanti. Koulupäivät sisältävät myös kreikan kielen opetusta. Koulupäivä alkaa yhdeksältä ja päättyy puoli neljältä, mikä on pidempi kuin suomalaisilla lapsilla. Mauno aloitti koulunsa viisivuotiaana, ja oppiminen tapahtuu leikin kautta. Koulukaverit tulevat ympäri maailmaa, mikä tekee koulusta hyvin kansainvälisen. Työtä pakolaisten parissa Minulta usein kysytään, mitä diasporatyö on. Se on lähetystyötä niiden parissa, jotka ovat joutuneet muuttamaan pois kotoaan ja kotiseuduiltaan. He asuvat siis diasporassa eli hajallaan, kansat hajallaan. Kreikassa Kylväjän läheteistä osa työskentelee persiankielisten ihmisten parissa ja osa urdun- ja hindinkielisten parissa. Työ sisältää konkreettista apua, hengellistä tukea ja evankeliumin jakamista. Erityisesti pakolaisleirien lähistöllä tapaamme ihmisiä, ja annamme heille traumahoidon ensiapua. Persiankielisten kristittyjen koulutus on myös tärkeä osa työtämme. Minulle tällä hetkellä eniten iloa tuottaa se, kun pääsen pakolaisleirien lähistölle tapaamaan ihmisiä. Meillä on pieni tiimi, jonka kanssa kuljemme. Ateenassa ei ole pakolaisleirejä, mutta tunnin matkan päässä Malakasassa on yksi leiri ja vähän pidemmällä Ritsonassa toinen. Näihin leireihin eivät pääse ulkopuoliset sisälle, mutta siinä lähistöllä, parkkipaikalla tai puistoalueella voidaan kokoontua ja viettää aikaa yhdessä. Meillä on mukana aina jotain tarjoilua ja lapsille leluja. Usein paikalla on äitejä ja lapsia. Äideille pidetään keskustelutuokioita ja raamattuhetkiä. Raamatun kertomusten kautta voimme lähestyä lempeästi ja jakaa pieniä maistiaisia Jumalasta. Minua koskettaa, kun käyn pakolaisleireillä ja tapaan samoja lapsia useita kertoja. Lapset alkavat olla niin tuttuja, että tavatessamme he juoksevat halaamaan. Minua koskettaa yhteys mitä koen näiden lasten kanssa, vaikka meillä ei ole yhteistä kieltä. Tärkeää on kehon kieli, hymy ja Terveiset Kreikasta! Lähetysyhdistys Kylväjän nimikkolähetit Tiina ja Karri Koistinen asuvat lastensa Maunon ja Hilman kanssa Ateenassa. TIINA KOISTINEN VIMPA Kaulahuivi, jossa on taskut. Siinä se on, kaikessa yksinkertaisuudessaan kuvattuna: vimpa. Ja vimpa on yleensä muutenkin mahdollisimman yksinkertainen. Mutta mikä se on, ja miksi? Mihin vimpaa voi käyttää? Ja miksi siinä on taskut? Aloitetaan niistä taskuista: niihin ei ole tarkoitus laittaa mitään. Tai tavallaan on – niihin laitetaan kädet. Kädet voi tietysti yhtä hyvin laittaa housuntaskuihin, jollei niille muuta ja parempaa käyttöä keksi. Ihminen, jolla on vimpa, on kuitenkin jo keksinyt niille muuta käyttöä. Hän nimittäin pitelee niillä piispansauvaa. Saattaa hän kyllä pidellä piispanhiippaakin, jossain tapauksessa jotain muutakin esinettä; useimmiten siis kumminkin sitä piispansauvaa. Ja tässä kohdassa tulee se oleellinen juttu. Ihminen, jolla on piispansauva ja vimpa, ei nimittäin sauvastaan huolimatta ole piispa. Siinä on se juju: aikoinaan, kun kuvallinen viestintä ei ollut yhtä helppoa ja vaivatonta kuin nykyään, seurakunnat eivät tunteneet piispaansa näöltä. Piispansauvan kuitenkin tunsi näöltä jokainen, yksinkertaisempikin. Jokainen myös tiesi, että se tyyppi, jolla on piispansauva, on piispa. Piispan tuntee sauvasta siinä kuin norsun kärsästä. (Toisin päin ei: piispaa ei tunne kärsästä.) Sauva ei ole pelkkä arvomerkki: se on myös tuntomerkki. Kuvitellaanpa tilanne: piispa saapuu paikalle, sauva kädessä. Nyt on kuitenkin niin, että sauva kädessään ei piispa voi tehdä kovinkaan paljon, ei varsinkaan sauvaa pitelevällä kädellä. Hän voi näyttää arvokkaalta, mikä on ihan hyvä alku, mutta ei sitten juuri muuta. Vaan onhan ongelmaan ratkaisu: avustaja. Avustaja ottaa sauvan piispalta ja vapauttaa piispan käyttämään piispallisia käsiään kaikkiin liturgisesti hyödyllisiin tarkoitusperiin, kuten vaikkapa kirkkokansan siunaamiseen. Aikanaan avustaja antaa sauvan takaisin piispalle. Ratkaisu tuo kuitenkin mukanaan uuden ongelman. Jos kerran sauvaa pitelevä henkilö on piispa, mistä tiedetään, että avustaja ei sauvastaan huolimatta ole piispa? Ratkaisu: vimpa. Avustaja ei pitele piispallisia arvomerkkejä paljain käsin, vaan vimpaa käyttäen. Näin kaikki tietävät, kuka on kuka. Vimpa (Vimba vimba) on myös särkikalalaji. Kalalla ei tästä huolimatta pidä mennä pitelemään yhtään mitään, ei varsinkaan piispan läsnäollessa. PALLA Ehtoollisen sakramentissa ollaan pyhien asioiden äärellä. Itse asiassa ollaan vielä tavallista arkipyhää pyhempien äärellä. Kirkko uskoo ja julistaa, että ehtoollisessa on kristitylle tarjolla Vapahtajan ruumis ja veri, siis parasta, mitä kirkolla on antaa. Tämän voisi yhtäkkiä arvella tarkoittavan, että sakramenttiin suhtaudutaan kaikin puolin tavallista suuremmalla hartaudella ja kunnioituksella. Näinhän useimmiten tapahtuukin. Ihmisen – jollainen kristittykin yleensä on – voi kohtuudella edelEPÄTAVALLISTA ESINEISTÖÄ WWW.REDDIT.COM
RkJQdWJsaXNoZXIy MjkzNDM=