4 2/2025 Katse kahteen suuntaan RIITTA KOIVISTO Kun tiellä kulkiessaan tulee sillalle, tekee mieli pysähtyä, katsoa sitä mikä jää taakse ja suunnata sitten tulevaan. Juha Hekkala on nyt sillalla. Särkisalon aluekappalaisen työstä eläkkeelle jäämisestä on vasta pari kuukautta. Pohjoisesta etelään Kempeleestä 80-luvulla Helsinkiin teologiaa opiskelemaan lähtenyt mies sai ensimmäisen seurakuntatyöpaikan Perniöstä. Vinkki tuli tutulta, joka oli ollut seurakunnassa kesätyössä. Siellä oli siis mahdollisuus olla työssä, vaikkei tutkinto ollut vielä valmis. Yhtään ei haitannut, että Perniö oli täysin tuntematon paikka eli ”ihan hukkapiilossa”. – Oli hienoa päästä työelämään. Olin miespuolinen lehtori, Hekkala kuvaa, ja viittaa niihin naisteologeihin, jotka ovat työskennelleet seurakunnissa ilman pappisvihkimystä. Töitä oli, ei kuitenkaan ehtoollisen jakamista eikä toimituksia. – Ensimmäisen palkkani sain 1.11.1989. Se oli kivaa aikaa! Urapolku nousi kuin tikkailla, sillä Perniön seurakuntatalosta ei tarvinnut muuttaa pois. Ensin seurakuntapastoriksi – tai silloin puhuttiin ”virallisista apulaisista” – sitten vaalien kautta ensin kappalaiseksi (1996) ja kirkkoherraksi (2003) ja loppusilaukseksi silloisen Perniön rovastikunnan lääninrovastin tehtävään. Myös viimeksi Särkisalon aluekappalaisena vanhan työhuoneen saattoi edelleen pitää Perniössä, vaikka päätehtävät ja ”kappalaisen kanslia” päivystyksineen olivat tietysti omalla alueellaan. Seurakuntaelämän käänteissä 1990-luku oli seurakunnissakin laman aikaa. Virkoja ei helposti laitettu auki. Jos olisi ollut muuttohaluja, niin mahdollisuudet edes tähyillä uusia virkapaikkoja olivat heikot. Perniössä siis kappalaisen ja kirkkoherran virat kuitenkin avautuivat. Pappisuran alusta Hekkala muistaa kipeät leikkaukset työntekijäkunnassa – varsinkin kasvatustyössä. 2000-luvun puolella Salon seudullakin oli alkanut kypsyä ajatus seurakuntien yhdistämisestä. Vuonna 2006 Hekkala oli lääninrovastin ominaisuudessa osaltaan käynnistämässä asiassa virallisia selvityksiä. Yhdistynyt Salon seurakunta syntyi vuonna 2009. Vanhat rakenteet menivät uusiksi ja Hekkalasta tuli aluekappalainen ensin Perniöön ja sitten Särkisaloon, jonne samoihin aikoihin muutti teologian tohtori, lähetystyöntekijä ja teatteriammattilainen Lilja Kinnunen-Riipinen. Hänen kolmevuotinen aikansa oli mieleen jääneitten teologisten keskustelujen ja uusien tuulien aikaa. Perniö pysyy ja paranee? Perniön seurakuntatalosta on suljettu työtiloja remonttitarpeiden takia. Jos jotakin, niin työyhteisön joka-aamuisia kahveja Juha Hekkala jäi talosta kaipaamaan. Toinen yllättävän pysäyttävä muutos on ollut se, että omassa avainnipussa on nyt vain kotiavain. Eikö uusi vapaus herätä kotiseutukaipuuta pohjoiseen? Ei. Esimerkiksi Kempele on Hekkalan mukaan muuttunut kuin toiseksi: – Kun menin kouluun vuonna 1966, kunnassa oli noin 3 000 asukasta, nyt on ehkä 20 000. – Kankaat, joilta lapsena keräsin puolukkaa, kukkivat nyt omakotitaloja. – Matkat sukulaisten luo sujuvat nekin parhaiten täältä etelästä. Nyt voi alkaa kasvaa työstä pois. Nukkua pitkään, remontoida taloa ja käydä jumalanpalveluksessa nauttimassa milloin kenenkin kollegan saarnasta. Itseään asioiden konservatiivisena sanoittajana pitävä Hekkala on ilahtunut nuorten viriilimmästä tyylistä. – Tavoitteena on käydä jokaisessa Salon seurakunnan kirkossa. Puolet on jo käyty. Nyt pääsiäisenä sai olla yhtenä opetuslapsena Särkisalon perinteisessä draamallisessa pitkäperjantain hartaudessa toisten vapaaehtoisten kanssa. – Hartauden teksti on Liljan melkein kymmenen vuotta sitten luoma. Kesäkörtti käy juhlilla Herättäjäjuhlat ovat kuuluneet Hekkalan elämään 70-luvun lopulta asti – aina kun on ollut mahdollista. Työvuosina ei aina ole ollut. – Olen sellainen kesäkörtti! Onko herännäisyys perintöä kotoa tai omasta seurakuntanuoriajasta? Ei ihan. 1970-luvulla seurakunnan nuorissa elettiin jonkinlaista herätyksen aikaa, ja näkökulma kristinuskon asioihin oli enemmänkin ”viidesläinen”. Osa omia juuria sekin aika on, mutta körttivaikutteet saivat aika pian suuremman sijan. – En ole liikkeessä aktiivinen, mutta sen maailma on tuntunut läheisimmältä. – Siinä ruokkii uskon armollisuus. Ketään ei suljeta pois piiristä eikä ihmisiä jaotella eri ryhmiin. Se on helpottanut elämää, sillä seurakuntatyössä kohtaa enemmän eri kuin samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Osa historiaa säilyy, osa ei Työstä eläkkeelle siirtyminen on vaatinut myös jonkin verran työtä. Nimittäin kun työhuone välillä muuttui, työpöydältä toiselle muutti aina myös historiallinen paperipino: muistiinpanot, joita nyt oli kerrostunut jo kymmenen sentin pinoksi, alimmat vuodelta 2012. Siinä riitti läpi käymistä ja pois lajittelemista, mutta ei niissä sen kummempaa kaipaamista ollut. Sen sijaan sähköisen työkalenterin käytön katkaisu ja miltei ikiaikaisen ”evl. fi”-sähköpostin sulkeminen hieman kirpaisi. Mikä määrä omaa työhistoriaa meni kertaheitolla bittiavaruuteen! Toisaalta maailman tapahtumista kiinnostuneen ”uutisfriikin” papin kotitietokoneelta löytyy yhä noin tuhat saarnaa. Saarnan valmistaminen alkoi aina saarnajuurien miettimisellä, ja juuret on kirjattu jokaisen saarnan alkuun niin maailman kuin Raamatun puolelta. – Saarnoissa on näkyvissä Nokian nousu ja tuho ja paljon muuta. – Viime syksynä pidin uudelleen vanhan saarnan. Yhteiskunnassa tilanne oli aivan samanlainen kuin vuonna 1991, jolloin suomalaiset seurasivat Esko Ahon hallitusta, Paavo Lipposta, Sauli Niinistöä (valtiovarainministeri tuolloin) ja ensimmäisiä somalipakolaisia. Enää ei tarvitse tietokoneelta saarnanjuuria etsiä. – Eläkkeellä olo tuntuu seesteiseltä. – Ja Perniö on kauneimmillaan, kun kaikki erilaiset vihreät nousevat. Perniön seurakuntatalo on nyt osa Juha Hekkalan historiaa. Paperipinot on siivottu, sähköisistä työvälineistä irrottauduttu ja avainnippu kevennetty. Jotain säilyy. Hattu pitää aina olla. Olisiko nyt hyvä ajatus matkata Italiaan ostamaan se borsalino, joka viime matkalla jäi vielä kauppaan?
RkJQdWJsaXNoZXIy MjkzNDM=