14 4/2025 LÄHETYSTYÖN KENTÄLTÄ EPÄTAVALLISTA ESINEISTÖÄ RIITTA KOIVISTO KUVAT: KIA JA MARKUS SYRJÄTIE Syrjätiet ovat olleet Japanissa lähetystyössä viitisen vuotta. Markus Syrjätie oli Teams-yhteydessä Suomeen. Perheen kuulumisia, kirjeitä ja YouTube- videoita löytyy sivulta salonseurakunta.fi > Lähetys ja kansainvälinen vastuu. Meille kuuluu hyvää Tällä hetkellä minä (Markus) olen työssä ja vaimoni Kia hoitaa keväällä syntynyttä Lukas-vauvaa. Noomi on tokaluokkalainen, Lydia ja Sofia ovat päiväkodissa. Olemme sopeutuneet hyvin. Lapsille Japani on turvallinen maa. He viihtyvät hyvin ja voivat leikkiä pihalla toisten lasten kanssa. Uusimme juuri perheen viisumeita. Byrokratiassa on täällä tekemistä, mutta asiat järjestyvät aina, kun noudattaa ohjeita huolellisesti. Asumme HAT-Kobessa HAT tulee yksinkertaisesti sanoista Happy Active Town – onnellinen aktiivinen kaupunki tai kylä. Kaupunki näyttää modernilta, sillä maanjäristyksessä vuonna 1995 se tuhoutui pahasti ja sitä on rakennettu uudelleen. Asumme ”alemman keskiluokan” kerrostalossa, eli meillä ei ole aulapalveluita. Meillä on täällä lämmitys ja ilmalämpöpumppu, mutta vain yksinkertaiset ikkunat. Talvella kylmä tulee sisällekin, toisin kuin Suomessa on totuttu. Olemme reilusti suomalaisia Perheemme on aika suuri, kun täällä tavallisimpia ovat yhden lapsen perheet. Erotumme kyllä katukuvassa. Luemme suomalaista Aku Ankkaa ja Mauri Kunnaksen kuvakirjoja, jotka näyttävät lapsille suomalaisia perinteitä. Tutustumme tietysti myös Raamattuun. Viimeksi Suomeen lähtiessä meidän piti ennakoida lapsille kirosanoihin törmäämistä: jotkut käyttävät sellaisia, mutta meidän perheessä niitä ei käytetä. Yhdistelemme ruokakulttuureita Ulkona syöminen on täällä ollut edullista – tosin perhe on nyt isompi. Sushista tykkäämme kaikki. Siinä muuten olennaisinta on, että riisi on keitetty oikein. Kotona teemme lihapullia, makaronivuokaa ja aasialaisvivahteista kanakeittoa tai japanilaistyylistä currya. Teemme myös puuroa, hapanjuurileipää ja jugurtSuomalainen perhe Japanissa TIMO VIITANEN EHTOOLLISPOLETTI Aloitettaisiinko taas siitä, että selvitetään, mistä ei ole kysymys? Kyseessä ei ole ns. rahake, jollaisia siellä ja täällä on vuosien mittaan käytetty kolikon korvikkeena vessanovissa, puhelinkopeissa ym. Tällä poletilla ei saa ehtoollista automaatista. Mutta jos ei, niin miten sitten? Esineinä erilaiset poletit toki muistuttavat toisiaan, siksihän niille on yhteinen nimityskin. Puhutaan siis useimmiten pyöreistä tai soikeista, halvahkoista metallisista (myöhemmällä ajalla myös muovisista) laatoista, jotka eivät käy rahasta, mutta kyllä päästävät johonkin, esim. vessaan, metroon, puhelinyhteyteen. Usein niihin on valettu tai leimattu tunnus, joka kertoo, mihin laitteeseen kukin nimenomainen mötikkä kelpaa. Suomessa tietääkseni mikään kirkkokunta ei ole koskaan käyttänyt ehtoollispoletteja. Maailmallakaan niitä ei juuri enää käytetä. Aikanaan sitä vastoin niillä on ollut varsinkin reformoiduissa kirkoissa keskeinen tehtävä. Monet reformoidut kirkot nimittäin noudattivat, ja monet edelleen noudattavat, ns. suljetun ehtoollispöydän periaatetta: ehtoolliselle ei päästetä ketä tahansa. Pyhään pöytään pyrkijän tulee olla kastettu seurakunnan jäsen, mutta myös elämältään nuhteeton ja kristinopista perillä. Jotta näin olisi myös käytännössä, seurakunnan vanhimmat, siis ikään kuin kirkkoneuvoston jäsenet, kiertävät ennen ehtoollispyhää seurakuntalaisten kodeissa ja perehtyvät niiden tilanteeseen. Jos kristinoppi on hallussa eikä suurempia syntejä ole havaittavissa, halukkaille annetaan tarkastuksen päätteeksi poletti, jonka ehtoolliselle tulija sitten puolestaan luovuttaa kirkon ovella ehtoollissunnuntaina merkiksi siitä, että on ”tutkittu ja hyväksi havaittu”. Meillähän samantapaista tehtävää on laillansa hoitanut rippikouluvelvoite. Ehtoollispoletit ovat ulkoisesti yksinkertaisia esineitä, mutta oma estetiikkansa niilläkin on. Joskus niissä lukee vain seurakunnan nimi, mutta joskus niissä voi olla jokin kristillinen symboli (palava pensas, ehtoollismalja) tai raamatunlause, kuten ”Tehkää se minun muistokseni”(1. Kor. 11:24). Vaikka kysymys on vain hallinnollisesta välineestä, senkin on haluttu viittaavan itsensä ulkopuolelle, pyhiin asioihin: kyseessä ei ole hallinnollinen itsetarkoitus. RAUHAN TERVEHDYS! Kristinuskon alkuaikoina oli tapana, että kristityt tervehtivät toisiaan ”Kristuksen rauhalla”, useimmiten suutelemalla poskelle. Tämä tapahan on Euroopassa ja Välimeren alueella muutenkin laajalle levinnyt, joten miksi niin ei olisi tehty messussakin. Vähitellen, keskiajalle päästyä, tapa alkoi kuitenkin näyttää seksuaalisesti kyseenalaiselta ja hygieenisesti arveluttavalta. Saattoipa seassa olla epäilystä siitäkin, että yleinen ja yhtäläinen tervehtiminen hälventäisi sosiaalisia WWW.WHITMORECTM.COM/COMMUNIONTOKENS Tokiossa Pokemon-kahvilasta saa hienoja annoksia.
RkJQdWJsaXNoZXIy MjkzNDM=