15 www.salonseurakunta.fi 1/2022 Julkaisija Salon seurakunta Torikatu 6, 24100 Salo www.salonseurakunta.fi Toimitus Päätoimittaja Timo Hukka p. 0400 784 322 timo.hukka@evl.fi Toimitussihteeri Marja Roiko p. 044 774 5305 marja.roiko@evl.fi Sivunvalmistus Salon Seudun Sanomat Oy Ari Hakulinen Jakelu Varsinais-Suomen Tietojakelu Oy ja Posti Oyj Paino Salon Lehtitehdas, Salo 2022 Painos 26 552 kpl PERHEASIAIN NEUVOTTELUKESKUS Kauppakeskus Plaza, Vilhonkatu 8, kolmas kerros ajanvaraus ti ja to klo 12–13 puh. 044 774 5217 perheneuvonta.salo@evl.fi VAPAAEHTOISTYÖ Koordinaattorina diakoni Sanna Saramo puh. 044 774 5296 Tehtäviä tarjolla verkkosivustolla vapaaehtoistyo.fi/salo. Selittämättömiä ilmiöitä TIMO VIITANEN Nimimerkki Epätietoinen kyselee, että minkä tähden kirkossa ensin luetaan synnintunnustus ja sitten annetaan synninpäästö ja vasta sitten sen päälle lauletaan, että ”Herra, armahda!”. Menikö väärässä järjestyksessä? Ei mennyt, mutta selityksessä on useampi kuin yksi mutka. Syitä sille, miksi kokonaisuus tuntuu oudolta, on nimittäin kaksi tai kolme, ja vasta niiden yhteisvaikutuksesta seuraa nykyinen käytäntö. Ensimmäinen syy on se, että ”Herra, armahda!” ei ole, vaikka moni toisin kuvittelee, mikään anteeksipyyntö, vaan avunpyyntö. Pyyntö, joka on aina paikallaan. Toinen syy on, että nykyinen ”Herra armahda” -rukous on oikeastaan kovin kuihtunut ja kutistunut versio varhaiskirkollisesta rukouksesta, joka sisälsi useita eri pyyntörukouksia. Jokaisen pyynnön päälle seurakunta lausui – arvasitkin jo – ”Herra, armahda!”. Ortodoksinen jumalanpalvelusperinne on säilyttänyt tällaisen rukouksen suurin piirtein samalla paikalla. Olisiko meidänkin pitänyt? Se kolmas syy on se, että kristinuskon varhaisina vuosisatoina ketään ei laskettu ehtoolliselle ilman ripillä käymistä. Maallikoille tämä oli pienempi ongelma, kun ehtoollisella käytiin lähinnä pyhäpäivinä, mutta luostareiden päivittäinen ehtoollisenvietto johti rippipappien ylityöllistymiseen (joskus sinänsä varsin vaatimattomien ja tylsien syntien vuoksi), joten luostareissa siirryttiin viettämään yhteistä rippiä. Luostareista tapa sitten levisi seurakuntiinkin, ja näiden kahden asian yhteisvaikutusta on, että messumme alkuosa on rakenteeltaan sellainen kuin on. Mikä ratkaisuksi? Itse ehdottaisin vanhan, ortodoksisessa kirkossa säilyneen rukouksen (tai jonkin sen tapaisen) palauttamista. Se on hyvä rukous. Velvoittavaan, säännölliseen yksityisrippiin ei liene halukkaita palaajia, niin hyvää kuin se meidän syntisten sieluille kenties tekisikin. Odotellessa voisimme ainakin opetella muistamaan, että ”Herra, armahda!” = ”Herra, auta!”. Järjestys olla pitää, varsinkin armahtamisessa? UNSPLASH
RkJQdWJsaXNoZXIy MjkzNDM=