HEIDI MATINLASSI Olen ”Markus”, 36-vuotias entinen alkoholin väärinkäyttäjä. Vanhempani erosivat isäni alkoholiongelman ja väkivaltaisuuden vuoksi, kun olin kolmevuotias. Isäni ei pitänyt meihin enää mitään yhteyttä muutettuaan pois. Siskoni muutti asumaan isoisäni veljen perheeseen, ja minä asuin äitini vanhempien luona. Äiti muutti Turkuun, ja kun aloitin koulunkäynnin, muutin äidin luo. Kuudenteen luokkaan asti asuin Turussa. Ajautuminen huonoon seuraan Elämä Turussa sujui alkuun mukavasti. Vähitellen eksyin kuitenkin huonoon seuraan ja aloin tehdä pikkukolttosia. Kuljin vanhempien kavereiden kanssa, ja meitä oli melkoinen jengi. Alkoholi tuli mukaan kuvioihin, kun olin 12-vuotias. Sosiaalitoimi ei vielä silloin puuttunut asiaan, vaan luokanopettaja otti yhteyttä äitiini. Minulle annettiin vaihtoehdoksi joko poikakoti tai isovanhempieni koti. Päätin muuttaa isovanhempieni luo. Muutettuani tilanne alkoi rauhoittua ja sain käytyä alakoulun loppuun. Isoisäni kuoltua sydänkohtaukseen jäin asumaan mummin luo. Aloitin yläasteen, ja sama villi meno jatkui. Tein jälleen pikkukolttosia ja kiinni jäädessäni pyysin, ettei asiasta kerrottaisi mummille. Rehtori ymmärsi meitä nuoria eikä kertonut, ei edes tupakanpoltosta. Hän halusi olla meidän poikien tukena. Alkoholi ohjaa elämää 12–15-vuotiaana join alkoholia joka viikonloppu ja 15-vuotiaana jo useampia päiviä putkeen. Join yleensä kaverieni luona, eikä mummini juuri tiennyt juomisestani. Lopulta en enää asunut mummin luona, vaan olin virallisesti asunnoton. Majailin kavereiden luona ja rappukäytävissä, milloin missäkin. Suvussani oli useampia miehiä, jotka käyttivät paljon alkoholia. Olin saanut sellaisen kuvan, että alkoholi ja sen nauttiminen on hyvä asia. Alkoholista ja sen mukanaan tuomista ongelmista huolimatta koen, että minulla oli onnellinen lapsuus. Jopa peruskoulun sain hoidettua loppuun ja sain päästötodistuksen. Siihen aikaan rakennusalalla oli työvoimapula ja töitä runsaasti tarjolla. Minulla oli paljon lyhyitä työsuhteita, sillä lopetin aina työt yhdessä paikassa, kun ryyppyputki alkoi, enkä kehdannut enää palata takaisin. Aloin lopulta hakeutua alkoholistien pariin, koska koin vahvasti kuuluvani heidän joukkoonsa. Juomiskauteni alkoivat pidentyä. Vaikka koen olevani elämänmyönteinen ihminen, juomiseni on aina ollut humalahakuista ja hyvin itsetuhoista. Välillä hakeuduin hoitoon, mutta kyseessä olivat aina vain katkaisuhoidot. Olin hoitolaitoksissa vain niin kauan, että kroppa sai levätä, jotta taas pystyisin jatkamaan ryyppäämistä. Tämän kaltainen suhde alkoholiin jatkui vuosia. Apua raitistumiseen Raittius tuli mieleeni ensimmäisen kerran vasta vähän päälle kolmikymppisenä. Juomiseni oli pakonomaista enkä saanut alkoholista enää mitään iloa. Omat ihmissuhteeni olivat vuosia olleet vain muita päihteidenkäyttäjiä. Tarvitsin keskusteluseuraa ja otin yhteyttä diakoniatyöhön. Se oli tuttua minulle jo aiemmilta vuosilta useista haastavista tilanteista. Sen lisäksi olen hakenut apua A-klinikalta, vertaistukiryhmistä ja intervallijaksoilta. Kaikki nämä apumuodot jatkuvat ja tukevat raittiuttani yhä tänäkin päivänä. Olen kokenut hyvin tärkeänä kaiken tuen ja se on ollut kannustavaa. Muiden päihteidenkäyttäjien positiivinen palaute ja arvostus raittiuttani kohtaan vahvistaa minua ja merkitsee paljon. Haluan olla esimerkkinä, että raittius on sittenkin mahdollista. Ei kukaan uskonut minustakaan, että voisin raitistua. Alkoholinkäytön lopettamispäätökseen vaikuttivat eniten terveyssyyt. Tällä hetkellä liikun paljon muun muassa kävelemällä ja kevään tullen myös pyöräilemällä. On tärkeää olla jumiutumatta kotiin. Mitä kauemmin olen ollut raittiina, sitä helpommaksi raittius tulee. Positiivinen suhtautuminen elämään Löydän iloa arkeeni pienistä yksinkertaisista asioista. Päihteettömät ihmiset pitävät usein arkisia asioita mitättöminä ja itsestään selvinä, minulle nekin ovat upeita ja ainutkertaisia. Elämänlaatuni on parantunut hurjasti. Koen meneväni koko ajan parempaan suuntaan, mutta haasteena on vielä etsiä omaa polkuani. Halu raitistua on suurin voimavarani. Raittiuteen ei mielestäni ole oikotietä, vaan taustalla on oltava vahva tahto. Alkoholismi on koko elämän sairaus. Positiivinen suhtautuminen auttaa minua selviämään elämässä. En jää vatvomaan asioita, vaan hyväksyn ne sellaisena kuin ne ovat ja suuntaan eteenpäin. Uskon jatkossa pysyväni raittiina ja fyysisesti kunnossa. Toivoisin itselleni tavallista elämää, jossa on sisältöä, harrastuksia ja raittiita ystäviä. Tyttöystävänkin paikka on vapaana. Matkalla kohti täysraittiutta tarvitsen vielä paljon tukea. Ainakin käyntien diakonin luona ja A-klinikalla tulisi jatkua. Aion myös käydä vielä vertaistukiryhmissä ja kuntoutuksessakin. Luotan siihen, että tuen avulla saan jatkaa raitista elämääni ilon ja toivon merkeissä. 1/2022 16 Elämän uusi suunta UNSPLASH Toivon tarinat • Juttusarja, jossa haastatellaan diakoniatyön asiakkaita anonyymisti. • Tarinoita sinusta ja minusta toivon näkökulmasta. • Tarinoita ihmisyydestä ja matkasta toivon tiellä. • Tarinoilla pyritään tuomaan esille, että haluamamme asiat ovat meille mahdollisia. • Tarinat tuovat näkyväksi sen, että kuka tahansa meistä voi päätyä tilanteeseen, jossa on aika pyytää apua ja tukea. Diakoniatyö • Pyrkii auttamaan siellä, missä hätä on suurinta eivätkä yhteiskunnan auttamisväylät avaudu. • Etsii, lievittää ja poistaa ihmisten hätää ja kärsimystä. • Perustuu kristilliseen ihmiskäsitykseen. Jokainen voi omin taidoin ja resurssein auttaa toista. • On maksutonta eikä edellytä kirkon jäsenyyttä. • Tekee laajasti yhteistyötä eri toimijoiden kanssa. • Työtä tekevät sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset yhdessä vapaaehtoisten kanssa. • Työntekijät ja vapaaehtoiset sitoutuvat vaitiolovelvollisuuteen.
RkJQdWJsaXNoZXIy MjkzNDM=