2 2/2022 Olemme kulkemassa kohti hiljaista viikkoa. Tämänhetkisten uutisten valossa sopii viikon nimeksi poikkeuksellisen hyvin ”kärsimysviikko.” Kuvat hävitetyistä kaupungeista Ukrainassa tuovat tuskallisella tavalla näkyville maailman kärsimysten todellisuuden. Mariupolin ja Butšan kuvat tuovat väistämättä mieleen sellaiset kaupungit kuin Srebrenica, Groznyi, Aleppo. Kaikki kaupunkeja, joissa hyökkääjän perimmäisenä tarkoituksena on katkaista puolustajan moraalinen selkäranka silmittömällä siviileihin kohdistuvalla väkivallalla. Melko monissa kuvissa näkyy myös risti kirkkojen katolla, hävitettyjenkin. Risti, joka on keskeisin pitkäperjantain symboli. Symbolina risti voi merkitä, sikäli kuin merkitsee, ihmisille hyvin monia erilaisia tunnelmia ja herättää monenlaisia ajatuksia. Ehkä ristin äärellä kohdataan pitkäperjantain kärsimyksen syvyys sen monissa ulottuvuuksissa, tai ehkä tyhjä risti herättää jossakussa pääsiäisaamun orastavan toivon, uuden elämän alun. Tai sitten molemmat tunnelmat, toinen toistaan seuraten ja yhteen sekoittuen. Joka tapauksessa risti kertoo sekä kärsimyksen todellisuudesta, että läsnä olevasta, ehkä vielä salassa olevasta uudesta mahdollisuudesta. Pitkäperjantain profetia Jesajan kirjassa puhuu varsin karua kieltään tuon päivän tapahtumista kuvatessaan ristiinnaulittua: ”Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet. Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme.” Koskettava on Jesajan maininta ”josta kaikki käänsivät katseensa pois.” Kuinka helppoa onkaan kääntää selkänsä ja katseensa pois kärsimyksen, sairauden, surun tai yksinäisyyden edessä. Kärsimyksessä ei ole vielä kaikki, traagiseksi sen tekee hyljeksityksi, torjutuksi tuleminen, kuten Jesaja kertoo. Kukaan tuskin kieltää kärsimyksen todellisuutta, toinen asia on, uskalletaanko se kohdata. Evankeliumeissa kerrotaan, kuinka Kristus koki ristillä juuri tuon kärsimyksen syvimmän olemuksen, kun Hän ensi sanoikseen ristillä lainasi psalmin 22 sanoja: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Yksinäisyyden ja voimattomuuden tunne lienee ollut täydellinen. Siksi on merkillistä, että Hän lähes viimeisinä sanoinaan saattoi lainata toista psalmia: ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni!” (Lk 23:46). Nyt nuo profetian sanat ovat liiankin ajankohtaiset. Millaista on kärsimys, jos pohjalla on tunne siitä, että kaikki kääntävät katseensa pois. On vain kärsimys ja hylätyksi tuleminen. Ukrainan kansan kärsimykset ovat alkaneet (vihdoinkin) herättää osassa maailmaa yhteenkuuluvuuden tunteen. Toivottavasti ovat totta pääministerin sanat: ”Emme sulje silmiämme, emme vaikene, emme unohda.” Siunattua hiljaista viikkoa ja pääsiäistä! Timo Hukka, kirkkoherra Ristin juurella Pääkirjoitus TIMO VIITANEN ”The drama is in the dogma”. Miten sen kääntäisi? ”Kaikki mielenkiintoinen tapahtuu kristinopissa”? Sanonnan ytimekkyyttä on hankala tavoittaa. Itse sanonta on joka tapauksessa peräisin dekkarikirjailija Dorothy Sayersiltä. Häntä häiritsi kertomansa mukaan se, että ”kirkon opin” väitettiin olevan jotain vanhaa, tylsää ja pölyttynyttä – olisi pitänyt julistaa jotain uutta, mielenkiintoista ja ajanmukaista. Sayers oli toista mieltä: hänestä pikemminkin juuri uudistusyritykset olivat tylsiä. Mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin se tarina, jonka vanha kristillinen oppi kertoo. Kirjailija itse esitti oman versionsa Jeesuksen vaiheista näytelmätekstinä, joka sai aikanaan paljon kiitosta tuoreudesta ja omaperäisyydestä. Tämä kummastutti kirjailijaa itseään, joka oli lähinnä vain pitäytynyt siihen ”tylsään” oppiin, siihen, mitä ”kirkko opettaa”. Tämä Sayersin kehuma kristinopin draama sisältyy jokaisen messun ehtoollisrukoukseen. Ehtoollisrukous puolestaan on se rukous ennen ehtoollisen nauttimista. Joka kerta, kun ehtoollista vietetään, kirkko rukoilee koko kristillisen tarinan, siis ”kristillisen opin”. Jumala luo maailman; hän pelastaa Nooan venekunnan keskeltä tsunamitulvaa; hän kutsuu Aabrahamin omaksi liittolaisekseen; hän pelastaa yhden orjuutetun kansan kutsumalla Mooseksen sille johtajaksi; sille kansalle hän antaa jumalallisen lain, jotta ihmiset osaisivat elää oikein; kuningas Daavidille Jumala myöhemmin lupaa merkillisen jälkeläisen, joka kerran tulisi uudestaan pelastamaan kansan. Tämä jälkeläinen, Jeesus, pelastaa enemmän kuin yhden kansan: hänen jälkeensä kaikki kansat voisivat olla yhtä ja palvella ainoaa todellista Jumalaa. Kirkon kertomuksessa, siis siinä opissa, Jeesus on yhtä kuin teurastettu uhrieläin; uhrieläin on yhtä kuin alttarille asetetut leipä ja viini; ne ovat yhtä kuin kokoontunut seurakunta, joka on yhtä kuin Kristuksen ruumis, ristiinnaulittu, kuollut ja haudattu, alas helvettiin astunut, kuolleista ylösnoussut ja taivaaseen astunut. Tämän merkityksien verkon varassa kirkko rukoilee Jumalan armoa ja hyvyyttä itselleen ja koko maailmalle. Siihen vedoten kirkko muistuttaa Jumalaa kaikesta siitä, mitä tämä on luvannut. Kirkko rukoilee Pyhää Henkeä yhdistämään kristityt toisiinsa ja syntyvän kokonaisuuden Jumalaan itseensä, jotta koko maailma pelastuisi. Hengästyttävä tiivistelmä? No on. Mutta näin se menee. Kirkon koko elämä, usko ylipäätään, on asettautumista keskusteluun Jumalan kanssa. Ehtoollisrukous on keskustelemista Jumalan kanssa meidän yhteisestä tarinastamme. Sitä kerrataan, niin kuin rakastunut pariskunta kertaa yhteisiä vaiheitaan: silloin tavattiin, silloin vasta kunnolla tutustuttiin, silloin riideltiin mutta palattiin yhteen, siitä päivästä saakka on oltu yhdessä. Ja nyt ollaan tässä, odottamassa yhteistä tulevaisuutta. Ehtoollisrukous: vauhtia ja vaarallisia tilanteita UNSPLASH
RkJQdWJsaXNoZXIy MjkzNDM=