SEURAKUNTASANOMAT

7 ”Minnan” tarina SANNA LAAKKONEN O len 40-vuotias, ruuhkavuosia elä- vä ”Minna”, jonka perheeseen kuuluu työkyvyttömyyseläkkeel- lä oleva puoliso sekä kolme kou- luikäistä lasta. Elämäni ei ole useinkaan ollut kovin helppoa, ja olenkin turvautunut diako- niatyön apuun useampia kertoja vuosien varrella. Diakoniatyö on kulkenut muka- nani jo niin pitkään, etten osaa tarkkaan kertoa, mistä alun perin löysin sen piiriin. Saamani apu on ollut toisinaan hyvinkin konkreettista. Olen saanut tukea esimer- kiksi yllättävään suureen terveydenhuol- lon menoon, jota en tuolloin kyennyt itse maksamaan sekä ruokaa jääkaappiini sil- loin, kun rahat pakollisten kulujen jälkeen eivät yksinkertaisesti ole tähän riittäneet. Turvallisen läsnäolon ja keskusteluavun kaipuu Olen nuorena kokenut hyvin läheisen ih- misen menetyksen, joka on vaikuttanut elämääni siten, että olen toisinaan kaivan- nut vain toisen ihmisen turvallista läsnä- oloa ja keskusteluapua. En näe itseäni eri- tyisen hartaana ihmisenä, mutta minulla on aina ollut sisimmässäni jonkinlainen halu löytää jokin hengellinen rauha itses- täni tai elämääni. Viimeksi ottaessani yhteyttä diakonia- työntekijään olin työtön, itkuinen ja koin elämäntilanteeni toivottomaksi. Näin tu- levaisuuden synkkänä. Hyviä asioita ei ol- lut lainkaan odotettavissa tai näköpiirissä. Arki pyöri kotona kyllä sujuvasti, mutta oma olo tuntui jatkuvasti riittämättömäl- tä. Jälkikäteen olen pohtinut, että tähän on osittain ollut syynä oma perfektionis- mini, jonka vuoksi usein vaadin itseltäni liikaa, mutta osittain myös taipumus ah- distukseen aiempien traumaattisten ta- pahtumien vuoksi. Elämäni oli siis arjen suorittamista, enkä osannut olla itselle- ni sisäisten vaatimusten suhteen armol- linen. Tukiverkostoni ovat aina olleet melko pienet, mutta vaikeina hetkinä ne ovat kaventuneet entisestään, kun olen käper- tynyt vielä enemmän itseeni ja sulkeutu- nut. Varmasti myös työttömyyden lisäksi korona osaltaan vaikutti siihen, että so- siaaliset kontaktit kutistuivat olematto- miksi korostaen yksinjäämisen tunnetta entisestään. Apua toivottomuuteen ja yksinäisyyteen Koenkin tarinani tältä osin olevan klassi- nen esimerkki siitä, miten yhden elämän osa-alueen kaventuminen hiljalleen ra- jaa myös muiden verkostojen ulkopuolel- le. Ensin menetin työn, josta alkoi väis- tämättä taloudellinen tasapainottelu henkisen taakan lisäksi. Tämän johdos- ta kaikki tekeminen ja sosiaalinen elämä alkoi rajoittua. Tilanteen pitkittyessä lo- pulta jäljellä oli kaiken ulkopuolelle jää- vä ihminen. Yksinäinen puolestaan alkaa pohtia omaa osattomuuttaan ja vialli- suuttaan, joka tekee tunnetaakasta en- tistä raskaamman kantaa. Aluksi yritin hakea keskusteluapua ter- veydenhuollosta, mutta koin, että sieltä saatava apu oli kovin lääkekeskeistä, ja ai- to kohtaaminen puuttui. Itselläni oli koko ajan hyvin voimakas tunne siitä, että kai- pasin tulla kuulluksi omassa elämässäni, jotta voisin kääntää tarinani suuntaa. Ker- ran tuttu diakoniatyöntekijä kuunteli mi- nua ja kyynelteni seasta pulppuavien lau- seiden keskellä ehdotti ottamaan yhteyttä psykoterapian opintoja suorittavaan kol- legaansa. Hän sanoi uskovansa, että tämä kollega osaisi kuuntelemisen lisäksi antaa minulle neuvoja oman elämäni tunneluk- kojen avaamiseen. Tänä päivänä olenkin tästä neuvosta äärettömän kiitollinen. Noin vuoden ajan saamani apu on sisäl- tänyt säännöllisiä tapaamisia ja keskuste- luja, jotka jatkuvat edelleen. Tapaamiset ovat antaneet minulle näkökulmia oman elämäni tarkasteluun ja työstämiseen. Tä- mä on tukenut itseäni ja samalla myös hyödyttänyt koko perhettäni. Itse voinkin jo todella paljon paremmin, vaikka elämä välillä edelleen koetteleekin. Olen jälleen työllistynyt, mikä helpottaa perheem- me taloudellista tilannetta. Huomaan itse olevani jälleen toiveikkaampi: uskallan hil- jalleen luottaa taas tulevaisuuteen ja us- koa siihen, että hyviäkin asioita elämäs- sä tapahtuu. Oman olotilani kohenemisen huomaa myös siinä, että pystyn taas nau- ramaan ja jaksan olla myös perheelleni enemmän läsnä. Viime aikoina minusta on alkanut myös tuntua siltä, että alan taas kaipaamaan enemmän sosiaalisia kontak- teja elämääni. Perhe voimavarana Isoimmaksi arkiseksi uhkakuvaksi koen tällä hetkellä taloudellisen tasapainotte- lun, josta johtuen murehdin usein töide- ni jatkuvuutta. Lisäksi minulla on edelleen haasteita siinä, miten vaativa ja ankara olen itselleni, vaikka jatkuvasti harjoitte- lenkin armollisuutta itseäni kohtaan. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että ne toiminta- mallit, joiden avulla olen aiemmin sel- viytynyt elämän vaikeuksista, eivät tässä elämäntilanteessa enää toimi ja nyt mi- nun on opittava muokkaamaan niitä as- kel kerrallaan. Koen omaksi vahvuudekseni puheliai- suuden, avoimuuden sekä kyvyn kääntää elämän vastoinkäymisiä valoisampaan suuntaan. Taitoni löytää ja hyödyntää eri- laisia näkökulmia asioihin on auttanut mi- nua muokkaamaan aiemmista vaikeuksista voimavarojani. Voimavaroista suurin on kuitenkin per- heeni ja puolisoni. Koen, että meillä on lämmin koti, jossa jokainen saa kokea it- sensä rakastetuksi ja kaikilla on tilaa olla oma itsensä. Puolisoni kanssa hyvän pari- suhteen kulmakivenä näemme paitsi yh- teiset kokemukset myös yhtenevät tule- vaisuuden haaveet. Diakoniatyöltä saamani apu on vahvis- tanut omaa jaksamistani ja lisännyt voi- mavaroja koko perheelle. Myös jossain KUVITUSKUVA: UNSPLASH kohti yllättäen saamani ruoka-apu on ollut todella merkityksellistä, ja sen kautta olen saanut kokea, että joku muukin välittää. Toivoisinkin ihmisten ymmärtävän, että vaikka yhteiskunnassamme on varsin kat- tava sosiaaliturva, saattaa ihmisten elä- mässä syntyä, jopa heistä itsestä riippu- mattomista syistä, sen kaltaisia tilanteita, että he jäävät tuon tuen ulkopuolelle. Toi- von myös, että ne henkilöt, joita tämän kaltaiset ongelmat koskettavat, ottaisivat rohkeasti yhteyttä diakoniatyöhön. Aiempien vaikeuksien kautta olenkin oppinut näkemään ja arvostamaan elä- mässä olevia hyviä asioita, joista merki- tyksellisin aina lopulta kuitenkin on oma perhe. Tulevaisuudelta toivon, että lap- seni löytävät omat polkunsa ja saavat elää mahdollisimman onnellisina. Omal- ta tulevaisuudeltani toivon, että löydän työelämästä vielä pysyvästi oman paik- kani, ja samalla haaveilen, että arjes- ta löytyisi joskus hieman enemmän ai- kaa myös itselle. Jossain kohtaa elämää toivon myös, että minulla olisi mah- dollisuus jakaa saamaani hyvää myös eteenpäin, esimerkiksi vaikkapa vapaa- ehtoistyön muodossa. Toivon tarinat • Juttusarja, jossa haastatellaan diakoniatyön asiakkaita anonyymisti. • Tarinoita sinusta ja minusta toivon näkökulmasta. • Tarinoita ihmisyydestä ja matkasta toivon tiellä. • Tarinoilla pyritään tuomaan esille, että haluamamme asiat ovat meille mahdol- lisia. • Tarinat tuovat näkyväksi sen, että kuka tahansa meistä voi päätyä tilanteeseen, jossa on aika pyytää apua ja tukea. Diakoniatyö • Pyrkii auttamaan siellä, missä hätä on suurinta eivätkä yhteiskunnan auttamis- väylät avaudu. • Etsii, lievittää ja poistaa ihmisten hätää ja kärsimystä. • Perustuu kristilliseen ihmiskäsitykseen. Jokainen voi omin taidoin ja resurssein auttaa toista. • On maksutonta eikä edellytä kirkon jäsenyyttä. • Tekee laajasti yhteistyötä eri toimijoiden kanssa. • Työtä tekevät sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset yhdessä vapaaehtoisten kanssa. • Työntekijät ja vapaaehtoiset sitoutuvat vaitiolovelvollisuuteen. www.salonseurakunta.fi