www.salonseurakunta.fi 5 MARJA ROIKO TEKSTIN LÄHDE: DIAKONIAN JUHLALEHTI Seurakuntadiakonia on paikantunut historiallisesti kunnan ja seurakunnan rajalle. Siinä on yhdistynyt ammatillinen terveydenhuolto ja sosiaalityö sekä kristillinen sielunhoito. Diakonian kehityshistoriassa on nähtävissä edelläkävijän rooli. Se on pyrkinyt löytämään ne ihmiset, jotka jäävät marginaaliin. Työtä tehtiin aluksi diakonissalaitoksista käsin, ja juuret ovat yksityisten diakonissalaitosten 1860-luvulla aloittamassa hyväntekeväisyydessä. Diakonissalaitoksista valmistuneet diakonissat olivat maamme ensimmäisiä koulutettuja sairaanhoitajia, jotka hoitivat nälänhädän ja kulkutautien vaivaamia sairaaloissa ja kodeissa sekä huolehtivat köyhistä ja turvattomista lapsista. Kirkon piirissä vilkastui keskustelu seurakunnallisesta diakoniasta 1800-luvun lopulla. Seuraavan vuosituhannen alussa perustetun Suomen Kirkon Sisälähetysseuran toiminnan myötä alettiin kouluttaa diakonissoja seurakuntatyöhön. Seurakuntien diakoniatyön painopiste säilyi pitkään kotisairaanhoidossa. Suomen ev. lut. kirkon ensimmäinen diakonissavihkimys oli vuonna 1872, kun Matilda Hoffman vihittiin Viipurin Pietarin-Paavalin kirkossa. Diakonialla oli merkittävä rooli sodan aikana, kun sotien runtelemassa Suomessa syntyi uusia diakonisia työmuotoja. Rajaseutusisaret työskentelivät kulkutautien ja puutteen riivaamilla alueilla ja lapsiperheet tarvitsivat nopeasti aineellista apua. Ensimmäiset Yhteisvastuu-talkoot pidettiin vuonna 1950 kaikissa seurakunnissa. Sotien jälkeen kunnallisten terveyssisarten määrä lisääntyi ja samaan aikaan myös diakoniatyöntekijöiden asema seurakunnissa oli vakiintumassa. Vuonna 1944 voimaan tulleessa kirkkolainsäädännössä seurakunnat velvoitettiin palkkaamaan tarvittava määrä diakoneja tai diakonissoja. Muutokset kotihoidon palveluissa 1940–60-luvuilla muokkasivat diakonissojen työnkuvaa sielunhoitopainotteiseksi. Työn sisältö alkoi vähitellen muuttua konkreettisesta auttamisesta hengelliseen ja henkiseen tukemiseen. Samanaikaisesti diakonissakoulutuksen rinnalle vakiintui sosiaalihuollollisen koulutuksen saaneiden diakonien kouluttaminen. Uuden koulutuksen myötä myös miehille avautui mahdollisuus kouluttautua diakoniatyöhön. Kun julkisesta sektorista muodostui kattava hyvinvointipalvelujen tuottaja 1980-luvulla sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän vakiinnuttua, seurakuntadiakonian rooli muuttui. Työssä alkoi korostua 1980-luvun loppupuolella vanhustyö ja sielunhoito, vaikkakin työtä suunnattiin myös perheisiin, työttömiin ja vammaisryhmiin. 1990-luvun laman myötä seurakunnista tuli jälleen haluttu yhteistyökumppani. Diakonisen avun tarvitsijoissa työ- ikäisten osuus kasvoi, ja työtehtävät laajenivat ruokapankkeihin ja taloudelliseen avustamiseen. 2000-luvulla seurakuntadiakonia näyttäytyy erilaisissa elämäntilanteissa olevien yksilöiden ja perheiden aineellisena auttamisena sekä henkisenä ja hengellisenä apuna. Työssä painottuu mielenterveys- ja päihdetyö sekä perhe- ja kriisityö. Lisäksi tehdään etsivää ja ennaltaehkäisevää diakoniatyötä. Diakonian historiaa SIRKKU NIVALA, SALON SEURAKUNNAN DIAKONIAJOHTAJA ”Apua sinne, minne muu apu ei yllä” – vanha määritelmä diakoniasta on edelleen täysin paikkaansa pitävä ja työmme kärki. Sain osallistua kesällä rippikoulutuntien pitämiseen. Avasimme nuorille diakonia-sanan merkitystä ja arjen työtä. Diakonia sanana ymmärretään kirkon työntekijöiden keskuudessa, mutta en ole aivan varma ymmärretäänkö sitä kovinkaan laajasti ulkopuolella. Jos emme puhu samaa kieltä, emme voi tavoittaa sanomallamme niitä, jotka olisivat avun tarpeessa. Viestinnällä on merkitystä. Miten avaisimme käsitteitä ja sanoja meidän kielellämme, ettemme kulkisi ohitse? Lähtökohtamme kaikelle on Raamatun opetukset lähimmäisestä. Kuka on lähimmäinen sinulle ja minulle? Pohdimme tätä Laupiaan samarialaisen kertomuksen pohjalta. Pohdimme myös, onko helppoa auttaa, tai miksi kävelemme avun tarvitsijan ohitse. Nämä kysymykset ovat olleet olemassa aina ja ajattelen, että juuri tänään ne ovat erityisen tärkeitä pohdittaviksi. ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne” Eriarvoisuus ja yhteiskunnan kaksijakoisuus lisääntyy. Työttömyys ja sairaudet ajavat monien talouden ahdingolle, ja rahat eivät tahdo riittää elämiseen. Talouden näkymä ei ole vain kasvunäkymä. Huoli heikommista on jokaisen kristityn tehtävä. Eikä huolen kantaminen kosketa vain lähellä olevia, vaan lähimmäinen on myös kaukana oleva. Lähimmäisyyteen voisi ulottaa myös meidän ympäristömme ja sen vaatiman huolenpidon. Itsekkyys ja välinpitämättömyys ovat vastakohtia rakkauden tekoihin. Pandemia pakotti meidät kohtaamaan, lähestymään ja palvelemaan uudella tavalla. Sähköinen tiedonsiirto on meille tänään arkityökalu ja mahdollistaa monenlaisen kohtaamisen välimatkasta riippumatta. Silti ihminen ihmiselle kasvotusten on enemmän. Läheisyyttä ja kosketusta ei korvaa mikään. Jokainen meistä voi tehdä palvelutehtävää, vaikka kirkon diakoniatyössä onkin virkaan kutsunut ammattilaiset. Meidän tehtävämme on myös pitää ääntä heistä, joilla itsellä ei ole siihen voimia tai taitoa. Meillä on oltava rohkeutta seisoa vähemmistöjen ja yksinäisten rinnalla. Maailma muuttuu ja me sen mukana, mutta lähimmäisen avun tarve säilyy ja valitettavasti vain lisääntyy. Arvopohjasta tulevaa työtä Kun työtä on paljon, on pystyttävä löytämään oleellinen ja rajaamaan keskeisin. On pohdittava, että pystymmekö luopumaan jostakin vanhasta ja löytämään uutta, tuoretta ajattelua tilalle. Ajatusten muutokset johtavat tekoihin. Päämäärä ja visio täytyy olla selvillä, ja meidän tulee ymmärtää, miksi joku asia on tärkeä. Hiljaiset signaalit on osattava tunnistaa diakonian tulevaisuutta miettiessämme. Kuvittelemalla pystymme hieman ennakoimaan tulevaa. Entä jos? Kaikkeen emme – edes puoleen – pysty varautumaan. Yhteiskunnan muutokset heijastuvat suoraan asiakkaisiimme. Diakoniatyö on ollut ketterä muuttuja ja vastuunkantaja murrosten aikana; lähihistoria pandemioineen, 90-luvun lama, sodan jälkeinen jälleenrakennus yhteisvastuukeräyksineen, kotisairaanhoito ym. 150 vuoden diakonian historia. Se osoittaa diakoniatyön merkityksellisyyden. Päätöksentekoon pitää saada seurakuntalaiset vahvemmin mukaan. Keskinäinen vuoropuhelu rakentuu myönteiseen tulevaisuudenuskoon ja tekojen kautta pääsemme kohti päämäärää. Kirkon tulevaisuutta miettiessä joutuu kasvokkain monen kysymyksen ääreen, ja niihin ei ole olemassa oikeaa tai väärää vastausta. Kirkko on ollut aina vähemmistöjen suoja, ” samarialaisen” kätköpaikka, joka tulevaisuudessakin toteuttaa kristityn perusoikeuksia. Emme voi ummistaa silmiämme ympäristökysymysten, emme vähemmistöjen, emmekä nuorten, tulevaisuuden tekijöiden edessä. Tämän päivän ja huomisen diakonia on samalla arvopohjalla kuin koko kristillinen kirkkomme. Se ei muuttuvassa maailmassa sorru, vaikka keinot sen toteuttamiseen muuttuisivat. Huoli lähimmäisen hyvinvoinnista, yksinäisten ja vähävaraisten huomioimisesta on tulevaisuudessakin keskiössä. Osallisuus kuulua johonkin ja olla osa sitä, olla tekijä yhteisen hyvän tekemisessä, on visio, johon diakonia edelleen suuntaa. Tehdään armo näkyväksi, luovutaan vallasta, pidetään kiinni hyvästä. Luotetaan Jumalaan! Kirkko on siellä missä ihmiset kokoontuvat. Diakonia 150 v -juhlamessua vietettiin su 28.8. Uskelan kirkossa. Salon seurakunnan diakoniatyöntekijät esittivät laulun Käsien teologiaa, jonka on säveltänyt ja sanoittanut Pekka Simojoki diakonian juhlavuoden kunniaksi. ”Sillä särkynyt etsii elämän tieltä rinnalla kulkijaa. Ja eksynyt löytää kotinsa sieltä, missä joku rakastaa. Se on sydän kieltä ja käsien teologiaa.” Mitä diakonia on tänään? DIAKONIAN ASIAKKAIDEN KOKEMUKSIA ”Diakoniatyö on ollut iso apu. Apua on aina saanut, kun on tarvinnut. Iso kiitos!” Mies, 65 ”Diakoniatyöstä olen saanut apua tosi paljon. Jopa silloin, kun soitin, että lääkkeet ovat loppu, niin sain maksusitoumuksen apteekkiin. Mä tunnen, että mun vastapuoli on lämmin ihminen, joka haluaa auttaa ja kuunnellamurheita. Se onmusta tärkeetä, todella tärkeetä.” Nainen, 64 ”Hienoa työtä!” Nainen, 61 ”Diakoniatyöon tarpeellinenSuomessa.” Mies, 48 ”Diakoniatyö merkitsee tosi paljon tällaisessä elämäntilanteessa. On kiva, kun saa hetken jutella omia asioita ja joku kuuntelee. Täällä välitetään ihmisestä ihmisenä, tulee nähdyksi. Ikinä ei ole tarvinnut pahalla mielellä diakonian vastaanotolta lähteä.” Nainen, 50
RkJQdWJsaXNoZXIy MjkzNDM=